Päihdehoidossa on jo vuosia ollut onnella suuri merkitys. Onnella siksi, että missä avun tarvitsija sattuu asumaan. Asuinpaikkakunta kun paljolti määrittelee, saako päihdehoitoon maksusitoumusta vaiko ei.

Riitta Koivula kirjoitti erittäin osuvan ja napakan kirjoituksen taannoin Aamulehdessä. Hän mainitsi mm. kirjoituksessaan: ”jos päihderiippuvuussairauden hoidon tärkeyttä ei nähdä, on turha valittaa jättimäisistä sosiaalipuolen menoista”. Tämä on juurikin näin.

Kaupungit ja kunnat voivat veivata menojaan, säästää sosiaalipuolen menoista tiukentamalla päihdehoitoon pääsyä. Tämä veivaus johtaa siihen, että terveydenhoidon kustannukset ja menot nousevat. Toisaalta samalla kun säästetään päihdehoidon kustannuksista, niin valitettavan usein mm. lastensuojelun kustannukset kohoavat pilviin. Julkisesti kerrotaan, kuinka lastensuojeluun tarvitaan koko ajan lisää rahaa ja työntekijöitä. Tilastoa minulla ei juuri nyt ole, mutta tuntuman on, että valtaosa lastensuojelun kuluista koostuu lasten huostaanotoista, joiden taustalla on perheissä olevat päihderiippuvuuden mukanaan tuomat ongelmat. Selvää on siis, että kustannukset nousevat, jos riippuvuuteen ei saa oikeanlaista hoitoa.

Eräs esimerkki tästä: Suomalainen kaupunki, jossa päihdepalvelut ja niiden tarjonta on keskittynyt pääsääntöisesti yhden palveluntuottajan tarjoamiksi. Eräs tämän kaupungin avun tarvitsija, riippuvuuteen sairastunut henkilö on viime syksystä alkaen esittänyt toiveen päästä minnesota-malliseen päihdehoitoon. Vuoden 2018 syksyllä hän oli katkaisuhoidossa, tulos huono. Päihteenkäyttö jatkui ja vuoden 2019 alkupuolella hän joutui toisen kerran katkaisuhoitoon, josta palveluntarjoajan omaan kuntoutukseen. Tässä samassa hässäkässä lapset sijoitettiin väliaikaisesti, kiireellisellä sijoituksella. Hänet kotiutettiin ja jatkohoitoa ei ilmeisimmin ollut, ei ainakaan riittävän tehokasta ja intensiivistä.

Kotiuduttuaan hän jatkoi päihteenkäyttöä. Tämän vuoden puolella hän on esittänyt uudestaan toiveensa päästä minnesota-malliseen hoitoon, jossa pääpaino on terapeuttisella hoidolla, vertaistuella ja hoito on ns. lääkkeetöntä hoitoa. Tämä mahdollisuus häneltä on tähän mennessä aina evätty.

Hänen päihteenkäyttönsä on jatkunut. Hänelle on vielä annettu ns. kotikatkaisu, hänet on sen jälkeen otettu katkaisuhoitoon ja tarjottu palvelutarjoajan tarjoamaan laitoskuntoutusta toisessa yksikössä. Hän on siis toistuvasti esittänyt toiveensa ja halunsa päästä minnesota-malliseen hoitoon, koska ei koe jo tarjotuista saavansa apua päihderiippuvuudesta toipumiseen.

Nyt viimeinen käänne viimeisen katkaisuhoidon yhteydessä oli, että hänen lapsensa sijoitettiin pysyvästi pois kotoa. Tämä sijoitus kestää ainakin tämän vuoden loppuun. Tämän kaiken keskellä hän on yrittänyt saada opintojaan eteenpäin. Yritystä siis on, mutta riippuvuus on voimakkain.

Mitä on maksanut jo tähän asti hänelle annetut hoidot? Ainakin kaksi kertaa katkaisuhoito, kerran koti katkaisu, parin viikon laitoskuntoutus ja eri virastojen ja tahojen välillä käydyt palaverit ja päätösten teot yms.

Surullista tässä on, että hänelle on välillä sanottu, että pääset minnesota-malliseen hoitoon ja välillä evätty pääsy. Toisinaan on herätelty toiveita ja toisinaan vedetty matto jalkojen alta.

Vielä surullisempaan on lasten sijoitus kodin ulkopuolelle. Kahden lapsen melkein vuoden sijoitus tulee maksamaan useita kymmeniä tuhansia euroja per lapsi. Inhimillisesti tämä on todella väärin, niin lapsia kuin vanhempaa kohtaan, koska mahdollisuutta toipumiseen on rajoitettu.

Yksityinen palveluntarjoaja ei ilmeisesti halua päästää asiakastaan toisen palveluntarjoajan hoitoon? En tiedä varmaksi, mutta tältä asia vaikuttaa. Syitä hoitoon pääsyn rajoittamisesta ei hänelle kerrottu tarkemmin, ei annettu kirjallista perustelua, joihin hänellä kuitenkin on oikeus. Nämä kun pitäisi aina antaa, perustelu ja kirjallisena.

Ehkä koomisin ja heppoisin kerrottu peruste hänelle annetuista perusteista oli, sinä olet ollut jo hoidossa ja täällä on jonossa muitakin hoitoon haluavia. Toinen versio oli, on muitakin hoitoja kuin se mihin haluat? Molemmat annetut perustelut sinällään varmasti totta, mutta eivät kestä päivänvaloa, eivätkä päädy kirjalliseen lausuntoon koskaan. Samoin lastensuojelun toimintaa hieman oudoksun, he eivät puolla päihdehoitoa minnesota-mallisessa hoidossa, lapset sen sijaan otetaan huostaan. Toki näin pitää tehdäkin, jos tai kun perheessä ilmenee toistuvia ongelmia päihteidenkäytön kanssa. Lapsen paikka ei koskaan ole perhe, jossa hän kokee turvattomuutta, pelkoa ja epävarmuutta.

Perheen vanhemman tilanne ei ole toivoton, hänellä on halu raittiiseen elämään. Perheen vanhemmalle annetut päihdehoidot ovat vain tähän asti olleet kohtalaisen heppoisia. Tässäkin tapauksessa on tähänastisilla toimenpiteillä hoidettu päihderiippuvuuden seurauksia 95 % ja itse riippuvuutta 5 %.

Kaupungit ja kunnat ovat jatkuvien säästöpaineiden alaisuudessa. Pitäisi säästää miljoonia euroja, mutta edellä mainituilla toimilla säästöt jäävät saavuttamatta. Kustannukset tulee lisääntymään.

Kaupungin päihdehoidon palveluita ei koskaan pitäisi keskittää yhdelle ulkopuoliselle toimijalle. Hoitoa tarjoavia tahoja pitää olla useampi ja aina etusijalla pitää olla asiakkaan ja hänen läheistensä paras mahdollinen apu, ottaa asiakkaan oma toive huomioon, kun palvelun tarvetta ja laatua mietitään. Katkaisuhoito ei ole hoito, siellä ei hoideta päihderiippuvuutta vaan sen oireita.

Tässäkin episodissa pitäisi myös hoidosta päättävien tahojen katsoa ”peiliin”, nyt on vain osoitettu sormella avun tarvitsijaan. Hänen päihteenkäytön ja päihderiippuvuuden seurauksena lapset on huostaanotettu, se on selkeää. Olisiko jo hyvissä ajoin annetulla toipumiskeskeisellä hoidolla voitu estää ainakin lasten pidempiaikainen sijoitus? Olisiko nyt päihdepalveluista vastuussa oleva toimijalta voitu edellyttää myös muiden palveluntarjoajien huomioonottamista. Nyt niin ei ole käynyt ja palveluntarjoaja tarjoaa vain omia palveluitaan, joista ei apua ole kyseiselle henkilölle ollut.

Henkilö on sanonut olevansa henkisesti niin väsynyt, ettei hän enää jaksa pitää omia puoliaan tai ”taistella” lastensa vuoksi. Hänellä on tämän prosessin aikana ollut kaksi tukihenkilöä. He molemmat ovat asioista aivan ihmeissään.

Nämä ovat asioita, joista tulisi vakavasti keskustella. Päätöksiä tehtäessä tulisi aina olla etusijalla asiakkaan ja hänen läheistensä etu, ei koskaan mikään muu.

Säästöjä saadaan pidemmällä aikavälillä, kun annetaan mahdollisuus oikeanlaiseen hoitokokonaisuuteen. Nimenomaan hoitokokonaisuuteen, koska perushoitojakso, joka vaihtelee 28 -42 vrk:n välillä, toisinaan jopa pidempään, on vasta alku toipumiselle.

Jatkan tästä aiheesta  hieman myöhemmin lisää.

Tampereella 21.4.2019

Harri Nyman