Toipuminen päihderiippuvuudesta monesta näkökulmasta.

Olen tehnyt työtä päihderiippuvuuden hoidon parissa jo pitkään. Olen saanut seurata mitä toipuminen edellyttää. Tämä on pitkä kirjoitus, toivottavasti jaksat lukea. Aiheesta, kun ei kovin lyhyesti voi kirjoittaa. Aihe on kovin laaja. Tästä huolimatta moni toipumista käsittelevä asia jää kirjoituskessa huomiotta.

Alkuun pitää todeta, ettei kaikki päihderiippuvaiset valitettavasti toivu on heille annettu hoito millaista tahansa. Jokaiselle kylläkin pitäisi siihen antaa mahdollisuus. Toipumiseen vaikuttavat mm. henkilön yksilölliset ominaisuudet, käytetty päihde ja tärkeimpänä tarjottu apu tai sen puuttumien.

Toipuminen ei ole mikään tietopaketti, teknistä kikkailua ja sanoilla seilaamista. Se on omaan itseensä katsomista, se on pysähtymistä, rehellistä ja avointa työskentelyä itsensä kanssa, se on sarja oivalluksia omasta elämästä. Se on ajatusmaailman, tekojen ja arvojen muuttamista. Kun oivaltaa ajatelleensa asiaa vain omasta näkökulmasta, omasta pahasta olosta oivaltaa myös, että asioilla on mahdollisuus muuttua, kun näkee ja ymmärtää tämän myös läheisten näkövinkkelistä.

Ensimmäinen askel toipumisessa on oikealainen puheeksiotto, oikeaan aikaan ja mahdollisimman nopea hoitoonohjaus ja pääsy. Monesti hoidon yhtenä esteenä on raskas byrokratia, lähettävän tahon/maksusitoumuksen antajan tarve saada päättää mihin hoitoon pääsee, jos pääsee. On kaupunkeja ja kuntia tai kuntayhtymiä ja sote alueita, joissa potilas itse saa päättää tai vaikuttaa tulevaan hoitoonsa ja hoitopaikkaan. Iso ongelma on myös, että vain harvoin läheiset tulee kuulluiksi näissä tilanteissa. Puheeksiotto on kuitenkin paras tapa auttaa riippuvuuteen sairastunutta, se on välittämistä, se ei ole toisen henkilökohtaiseen asiaan puuttumista. Aika usein tätä pelätään tai arkaillaan. Pitää muistaa, että eihän päihderiippuvuuskaan ole henkilökohtainen ongelma vaan sen vaikutukset ulottuu hyvin pitkälle. Voimakkaimmin perheeseen ja erityisesti lapsiin. Ilman puheeksiottoa ei olisi tarvetta läheskään kaikille hoitopaikoille. Tämän myös moni toimija on tiedostanut ja ymmärtänyt puheeksioton merkityksen tärkeänä osana toipumista.

Oman työkokemukseni mukaan noin 95% hoitoon tulevista tulee hoitoon ulkoisella motivaatiolla, puheeksioton seurauksen. Se mikä motivaatio – motivaattori on tulo vaiheessa (perhe, päihdetyöntekijä, työnantaja), sillä ei ole suurtakaan merkitystä. Sillä oikealainen, toipumiseen tähtäävä hoito ja sen sisältö on usein laadittu niin, että sen avulla syntyy sisäinen motivaatio päihteettömään ja raittiiseen elämään.

Sairauskäsityksen ymmärtämisen lisäksi omaa juovanajan käyttäytymistä avaa myös tieto kuivahumalasta. Ajasta, jolloin potilas on elänyt ilman päihdettä, mutta ei raittiina. Kuivan ja raittiina elämisen ero on kuin yöllä ja päivällä. Tieto kuivahumalasta avaa potilaalle usein ison oivalluksen. Miksi elämä on tuntunut aiemmin niin tuskaiselta ja pahalta. Tämän valitettavasti usein havaitsee myös läheiset ja saavat siitä osansa karulla tavalla. Kun päihde pyörittää ajatuksia, tekisi mieli käyttää päihdettä, mutta ei jostain syytä voi on päihderiippuvainen tällöin sietämätön tyyppi.

Tieto siis auttaa päihderiippuvaista ymmärtämään sairauden synnyn ja mekanismin, sitten pitää vielä nähdä ja oivaltaa kuinka ne ovat todellisuudessa vaikuttaneet itseensä.

Sairaus kaiketi syntyy kaikille monilta osin hyvin samoin, mutta toipuminen on aina yksilöllistä, olemmehan jokainen erilaisia, ainutlaatuisia yksilöitä. Meillä on omat kokemukset, samankaltaisia kokemuksia, mutta yksilöinä me kohtaamme ja tunnemme ne eri tavoin. Lopputulos kuitenkin on sama, sairastuminen riippuvuuteen, joka muokkaa elämäämme hyvin voimakkaasti. Persoonaa, sosiaalisuutta, tunnemaailmaa, psyykettä ja fysiikkaa.

AA kirjallisuudessa mainitaan jotenkin seuraavasti: ”harvoin olemme nähneet sellaisen ihmisen epäonnistuvan, joka on pyrkinyt rehellisesti noudattamaan tätä yksikertaista ohjelmaamme”. Tähän lauseeseen olen aina pyrkinyt sitoutumaan. Samoin kuin lauseeseen ”puolinaiset toimenpiteet eivät auttaneet meitä lainkaan”. Hyviä yksinkertaisi ohjeita toipumiseen.

Päihderiippuvuutta tulisi aina lähestyä primäärinä, kroonisena ja uusiutuvan sairautena. Sitä ei koskaan saisi pitää sosiaalisena ongelmana tai heikkoutena/selkärangattomuutena. Jos näin kuitenkin kerrotaan tai asiaa lähestytään, ei ihme, ettei hoidollisia tuloksia ole. Ainoa, joka voi ottaa vastuun omasta toipumisesta on päihderiippuvainen itse. Hoitotaho voi auttaa antamalla mm. tietoa sairaudesta ja auttaa sekä kannustaa potilasta näkemään ja kohtaamaan menneisyys rehellisesti. Se harvoin tapahtuu sosiaalisen menneisyyden uhrina pysyvälle tai selkärangattomana vätyksenä itseään pitävälle.

Välillä päihderiippuvuuden hoidossa sortuu kikkailuun, yksinkertaisen asian monimutkaiseen esitystapaan. Mistä tämä johtuu? Tuoko tämä lisää vakuuttavuutta? Annetaanko sillä kuvaa osaamisesta? Kaikki kuitenkin lähtee potilaan tarpeista, ei työntekijän eriomaisuuden tarpeesta, ei halusta saada arvostusta, vaikka se tärkeää olisikin. Käytämmekö ammatillista sanastoa, josta edes aina itse emme ole perillä vai puhummeko selkosuomella oikeista asioista.

Sairaus on ollut sama vuosisatoja, sitä se tulee olemaan tulevaisuudessakin.

Välillä on syytä pysähtyä ja miettiä missä menee auttamisen ja mahdollistamisen raja. Hyvän tahtoinen auttaminen voi ollakin päihteiden käytön mahdollistamista.

Kysymys, joka myös on oleellinen. Hoidammeko itse sairautta vai sairauden seurauksia? Entä kumpaa pitää ymmärtää, sairautta vai potilasta? Vai kumpaakin? Jos kumpaakin ja miksi.

Toipumista edistää myös henkilöstön halu kehittyä työntekijänä ja kehittää työtä. Voi olla este, jos mennään aina kuten on aiemmin menty. Pelko astua pois omalta mukavuusalueeltaan. Kehittymätön työ päättyy aikanaan koska sillä on vain määrätyn mittainen ”elossa pysymisen” kaari.

Tai esteenä potilaan toipumiselle voi olla itsensä pitäminen ”kaikkitietävänä” asiantuntijana. Tämä näkyy työssä välillisesti. Potilas kyseenalaistaa jonkin asian ja suhtautuminen tähän potilaaseen saattaa muuttua ratkaisevasti. Silloin jo pelkkä naama puolin ja toisin alkaa nyppimään jo aamusta.

Itse olen monesti todennut itselleni ja toisinaan julkisesti, että heti kun edellä mainitsemani kompleksi alkaa vaivaamaan itseäni, siis ”tiedän ja taidan tässä työssä kaiken” loppuu kehittyminen ja sen myötä työni tulokset laskee ja se jos mikä on este potilaan toipumiselle.

On tärkeää, että uutta tietoa saadaan riippuvuudesta. Synnystä, kulusta ja toipumisesta. On myös tärkeää saada tutkittua ja puolueetonta tietoa tuloksekkaasta hoidosta, mutta sen ei käsittääkseni tarvitse tehdä hoidosta liian monimutkaista, sanoilla ja tiedolla kikkailua?

On olemassa tutkittua faktaa, mutta itse työssäni luotan myös työni mukana tuomaan kokemukseen, joka karttuu kohdatessa potilaan. Kuunnella, keskustella ja kaiken lähtökohtana pitää olla potilaan parempi päihteetön elämä ja elämän laatu, joka varmasti auttaa jo osaltaan myös läheisten toipumista. Autan potilasta oivaltamaan vääristyneen ajatusmaailman (riippuvuusajattelu). Syiden ja seurauksien suhde. Kun potilas oivaltaa hän pystyy näkemään asiat toisin ja muuttamaan ajatusmaailmaansa.

Puhummehan monesti koko perheen sairaudesta, mutta toimimmeko aina tämän mukaisesti? Kun tieto on, että päihderiippuvuus on käytetystä päihteestä riippumatta krooninen ja uusiutuva aivosairaus, niin miten voidaan antaa lähtökohdaksi päihteen käytön vähentäminen? Tässä oman päihderiippuvuuteni ja työssä saaman kokemukseni mukaan ei voi käydä kuin huonosti. Yhtään onnistunutta ”erityistapausta” en tiedä. Kuinka päihderiippuvuutta voidaan hoitaa riippuvuutta aiheuttavilla ja ylläpitävillä lääkkeillä? Liian usein ei suinkaan aina vailla minkäänlaista hoitosuunnitelmaa, jossa päätepysäkkinä olisi päihteetön elämä. Päihderiippuvuus sana jo kertoo mistä on kyse. Potilas on riippuvainen päihteestä, riippuvuus vaikeuttaa potilaan ja hänen läheisten elämään. Tuoden siihen sosiaalisia, psyykkisiä, fyysisiä ja taloudellisia ongelmia. Riippuvuuden ylläpitäminen, varsinkin psyykkisen riippuvuuden on lähellä ihmisen manipulointia. Uskotellaan niin kauan potilaalle, että hän itsekin alkaa uskomaan, että et koskaan tule pärjäämään ilman päihdettä, tämä on ihmisen omien kykyjen ja voimavarojen väheksymistä. Mielestäni jopa törkeää sellaista. Kun lähtökohta pitää olla juuri toinen. Potilaan omien voimavarojen esille tuominen, vahvistaminen ja hänen tukeminen.

Riippuvuuden syntyyn vaikuttaa moni asia, sosiaalinen aseman ja ihmisen henkilökohtiaset ominaisuudet ja ympäristön vaikutus vaikuttaa yleensä siihen, että alkaa käyttämään päihdettä. Perinnöllisyydellä taas on suuri vaikutus siihen, miksi osalle päihteiden käytöstä tulee kontrolloimaton, elämää ohjaava tekijä siis riippuvuus päihteeseen. Tämä taas vaikuttaa voimakkaasti ihmisen persoonallisuuteen, kykyyn kohdata ja käsitellä omia tunteita. Psykiatri Matti Huttunen on aikanaan kirjoittanut osuvasti: ”Päihderiippuvuuden tragedia piilee siinä, että päihteiden jatkuva käyttö vain lisää pakonomaisen päihteiden käytön taustalla olevia ahdistavia tunnetiloja

Miten sitten edellä olevaa lausetta halutaan tulkita, niin siinä varmasti on eroja. Itse ymmärrän sen niin, että lähes jokaisen päihteidenkäytön taustalla on jokin tai joitakin asioita. Ne voi olla juurikin ahdistavia tunnetiloja, traumaattinen kokemus, heikko itsetunto, joka aiheuttaa ahdistusta, jota paetaan päihteen alussa tuovaan positiiviseen vaikutukseen. Ymmärtämättä tässä vaiheessa mahdollisuudesta / alttiudesta sairastua riippuvuuteen, siis sairauteen. Sairastumisen ja pakonomaisen käytön myötä nämä negatiiviset tunnetilat vain lisääntyy, niihin päihde ei enää ole lääke vaan ylläpitävä aine. Tulee päihde sitten ihmisen aivokemiaan missä muodossa tahansa.

Potilas, päihderiippuvainen ei koskaan päihteen vaikutuksen alaisena pysty kohtaamaan kokemuksiaan, ei itseään. Eräs kollegani kertoi sen joskus hyvin yksinkertaisesti. Hän sanoi seuraavan lauseen: ”todellisuus ei koskaan mene kemian läpi” (Kiitos Rami tästä). Kemian tarve siis muodossa tai toisessa blokkaa aina sen todellisen tarpeen, josta potilas on joskus tietoinen tai useimmin täysin tietämätön. Päihderiippuvuuden hoidon lähtökohta on ollut (THL), psyykkisen riippuvuuden hoito, jolla pyritään vähentämään pakonomaisuutta, käytön tarvetta. Vieroitushoidon merkitys on paljon pienempi tässä kokonaisuudessa. Pelkästään vieroitushoito on tulipalon sammuttamista. Usein vielä niin, että palo sammutetaan vain puoliksi ja roihuaa kohta taas edellistä paloa korkeammalla ja kuumemmalla liekillä. Tämä kun toistuu tarpeeksi monta kertaa, ei ole kohta enää mitä yrittää sammuttaa.

Toipumisen alkamisen edellytys on sairauden tunnistaminen ja tunnustaminen. Päihderiippuvuus on sairaus, jossa usein toipumisen suurin este on oman tilanteen ja sairauden kieltäminen. Sama sanottuna toisin, sairauden tunnottomuus. Tästä syystä annettavalla hoidolla on mitä suurin merkitys. Hoidossa pitää aina kiinnittää huomiota mm. seuraaviin asioihin. Mitä tehdään, miten tehdään ja miksi tehdään! Myös hoitopaikan sijainnilla on merkitystä. Päihderiippuvuuden hoidossa pitkään oli suuri merkitys sillä, että hoitopaikka antaa rauhallisen, välittävän ja kodinomaisen tilan toipumiselle. Tästä on monta mielipidettä sittemmin ilmoille heitetty. Eräs pöyristyttävimpiä lauseita oli erään ison Suomalaisen päihdepalveluorganisaation edustaja antamana: ”päihdehoito on paljon muutakin kuin metsän keskelle viemistä”. Kuinka ammattilainen voi nähdä päihdehoidon edes osittain niin, että se olisi metsän keskelle viemistä? Toipumisen mahdollisuuden kannalta on oleellinen ero sillä, että sijaitseeko hoitokeskus rauhallisella, kauniilla paikalla vaiko keskellä kylää baarin vieressä teollisuusalueella, jossa ikkunasta nähtävä maisen on oleellisesti erilainen. Kumpi antaa toipumisrauhaa? Nähdä kaunisluonto aamulla, herätä luonnonääniin vai kohdata teollisuusalueella viereisellä tontilla romukasa tms. Tämä osoittaa jo arvostusta ihmistä kohtaa, että hänelle annetaan paras mahdollinen hoito ja osa sitä on viihtyvyys paikan suhteen, kodinomaisuus.

Joku tilastonikkari tai tutkimuksiin pyhästi uskova voi kysyä, onko tästä olemassa tutkimusta? Ei varmaankaan, mutta voi kysyä itseltään, kumpaan paikkaan haluaisit rakentaa itsellesi kodin. Teollisuus alueelle keskelle kylää vaiko pienen matkaan päähän keskustan hälystä, rauhalliseen paikkaan? Kummassa luulet rentoutuvasi, saaden tilaa ajatuksillesi? Päihteetönhoito on toipumisen kannalta myös paras vaihtoehto. Hoitokeskus, jossa luotetaan potilaaseen, toimitaan myös, niin että potilas sen kokee. Paikka, jossa päihteitä on, on juuri aiemmin kirjoittamani puolinainen toimenpide.

Muistan erään potilaan kertoneen hoidon jo alettua, että pidätteli pissaa koko matkan, koska oletti ensimmäisen hoidollisen toimenpiteen olevan ”kusitesti” ja laukkujen tarkistus. Näin ei ollut, aluksi hän ihmetteli asiaa, kunnes ymmärsi, että tämä pieni asia oli hänelle aivan uutta, hänen sanoihinsa luotettiin, kun tiedusteltiin, onko hänellä mitään sellaista mukana mitä ei päihteettömässä hoidossa saisi olla. Näillä pienillä asioilla on usein suuri merkitys hoidon alkuun ja toipumiseen.

Myös hoitohenkilökunnan teoilla on usein suurempi merkitys kuin sanoilla. Siksi uskottavuus ei tule pelkän tiedon myötä, se tulee tekojen ja sanojen yhteisvaikutuksesta. Tämä sama koskee myös työyhteisön toimivuutta. Koko työyhteisön pitäisi aina olla yhdenvertaisia. Kerrommehan usein toisen ihmisen kunnioituksesta. Miten käy, jos tämä loistaa poissaolollaan työyhteisössä. Puhumme toista ja teemme toista. Annamme itsestämme ulkopuolisille kuvan välittävänä ja lempeänä ihmisenä ja toimimme niin, että tekemisemme ja sanomisemme palvelee omia tarkoitusperiämme palvellen, ei työyhteisön. Tällä on lyhytkestoinen vaikutus, joka tulee negatiivisesti esille ennemmin tai myöhemmin.

Toipumiseen vaikuttaa myös hoitohenkilökunnan asenne potilaaseen. Miten suhtaudumme työhömme? Näemmekö sen mahdollisuutena auttaa potilasta vai työnä toivottomien ihmisten kanssa. Eräs kertomus, jonka kuulin eräältä potilaalta sai minut hetkeksi miettimään asiaa: ”on säälittävää, että joku juo itsensä tuohon kuntoon”. Näin oli sanonut potilasta toisessa paikassa hoitanut henkilö, kun potilas oli ryyppyputken jälkeen hakeutunut katkaisuhoitoon. Tuo lause kertoo, ettei kyseinen hoitaja ymmärrä sairautta tai hänen tietonsa ja ymmärrys sairaudesta on kovin ohkainen. Lisäksi, pitäisikö tällä asenteella olevan henkilö olla edes kyseissä työssä? On suuri vaara, että hänen asenne ei ainakaan ole potilaan toipumista edistävä!

  • ”Useimmat sairaudet ovat yhteiskunnassamme saaneet ”täydet oikeudet”, niin että niitä hoidetaan innokkaasti yhteistyössä potilaan kanssa, häntä arvostaen ja hänen motivaatiotaan edistäen. Addiktioilta nämä oikeudet vielä puuttuvat.

                    Rauno Mäkelä, Pääasiana alkoholi, KÄYTTÖ, HOITO JA POLITIIKKA NYT JA 2040

Pitää aina muistaa, että potilaat tarkkailevat hoitohenkilökuntaa, tekevät havaintoja ja miettii voinko luottaa. Luottamuksen saavuttaminen on merkittävä asia toipumisessa, kumminkin puolin, mutta erityisesti potilaan luottamus henkilöstöön. Mikäli tätä ei synny, ei potilas pysty olemaan avoin ja rehellinen. Silloin puhumme taas puolinaisista toimenpiteistä. Tilanne on suuri pettymys potilaalle, jos hän alun luottamuksen jälkeen esim. kuulee, että hänestä puhutaan henkilöstön keskuudessa negatiivisesti tai naureskellaan hänelle, kun hän ei ymmärrä. Tällaisien asioiden tultua ilmi on peli menetetty. Luottamuksen saaminen kestää, mutta sen menettäminen on nopeaa.

Myös potilaiden keskinäisellä luottamuksella ja yhteenkuuluvuuden tunteella ja toisen kunnioituksen tunteella on suuri merkitys toipumisessa. Mikäli näin ei ole, on siihen asiaan tultava korjaus. Jos yksi henkilö myrkyttää ilmapiiriä negatiivisuudella, selän takana puhumiselle, itsensä muiden yläpuolelle korottamisella ja tästä muut kärsivät, on viimeisenä keinona antaa muille mahdollisuus. Yksi ihminen ei saa myrkyttää ja haitata muita, ei potilaiden keskuudessa, eikä myöskään henkilöstön keskuudessa.

Toipuminen on siis iso asia. Siihen vaikuttaa toki potilas itse, mutta edellytykset osaltaan siihen rakentuu paikan, henkilöstön, hoidon sisällön ja potilaan tulevaisuuden kannalta asetettujen tavoitteiden avulla.

  • Potilaalle sillä, että hän saa tietää olevansa sairas, ei hullu tai moraalisesti vajaamittainen, on ratkaiseva merkitys. Hänellä on sairaus, joka on tunnettu ja kuvattu ja josta hän voi hankkia tietoa. Tämä tieto johtaa vuorostaan siihen, että hän voi ottaa vastuun paranemisestaan ja oppia käsittelemään elämäänsä kunnolla.

                                                                Lars Söderling

Toipumisen edellytykset luo myös päättäjät. Kuinka meillä mahdollistetaan hoitoon pääsy? Pystyykö potilas siihen todellisuudessa vaikuttamaan, kuullaanko häntä ja hänen läheisiään muutakin kuin paperilla on luvattu? Millainen on tarjottavan avun taso? Merkitseekö päättäjille ainoastaan raha? Kiinnostaako mitä he rahalla saavat todellisuudessa ja mikä on sijoitetun rahan oletettavissa oleva tulos? Voiko päihderiippuvuuden hoitoa ja tuloksellisuutta mitata? Toiset toimijat on jo vuosia sanoneet ja uskoneet siihen, ettei voi. Itse uskon siihen, että voi ja pitää voida. Päihderiippuvuuden hoidon tavoite ja paras tulos on raitis päihteetön elämä. Tämä tukeminen ja edesauttaminen. Siksi on maalaisjärjellä jo ajateltavissa, että vuoden kestävän hoitokokonaisuuden ja vertaistukeen myöhemmin sitoutumisen lopputulos on parempi kuin kahden viikon katkaisuhoidon. Jos päihderiippuvainen joutuu katkaisuhoitoon kontrolloimattoman pakonomaisen juomisen katkaisemiseksi ja oman henkensä säästämiseksi, kertoo tämä siitä, että hänellä on riippuvuus. Hän siis tarvitsee hoitoa päihderiippuvuuteen, psyykkiseen, sosiaalisen ja kemiallisen riippuvuuden ymmärtämiseen. Ei ainoastaan fyysisen riippuvuuden hoitamiseen. Koska tällöin ihmistä on hoidettu vasta ¼, ei edes puolinaisin toimenpitein. Mietitään, että henkilö joutuu autokolariin ja hän loukkaa siinä vakavasti molemmat jalkansa. Hän joutuu sairaalaan ja lähettävä taho on budjetissa määritellyt tähän hoitoon määrätyn euro määrän per potilas vuodessa tai määrätyn rahamäärän per vuosi. Sitten räknätään ja lasketaan ja lopputulos on, että raha riittää vain toisen jalan hoitamiseen. Parantaako tämä ihmisen elämän laatua? Onhan hänellä nyt särkyjä puolta vähemmän ja saa ohjeeksi kirjasen ”yhden jalan taktiikalla tulevaisuuteen”. Rahaa säästyi, mutta saihan henkilö edes jostain apua. No aikaa kuluu ja henkilö kiipeää talonsa katolle, päästen tikapuita pitkin puoliväliin ja tippuu. Hän loukkaa

terveen jalan uudelleen. Hän on toiminut aiemmin saamien ohjeiden mukaisesti parhaalla mahdollisella tavalla, tehden asioita, jotka osaltaan edesauttaa hänen ja perheen elämää. Osa tärkeitä ja osa vähemmän tärkeitä ulkopuolisen silmin, mutta hänelle itselleen tärkeitä. Hän palaa sairaalaan. Häntä hieman moititaan, kyseenalaistetaan hänen motivaatio ja hieman ollaan sitä mieltä, että kannattaako hoitaa, kun on taas täällä? Ei se viimeksi annettu apukaan auttanut.

Tässä vaiheessa, kun pitäisi istua päätöksentekijöiden alas ja miettiä, että onko viime kerralla annettu hoito ollut riittävää ja onko hoitotaho ollut hoitoa antaessaan ajan tasalla, havainnut ettei tämä tule riittämään. Tutkia seuraavaa mahdollista vastaavaa kertaa varten, mitä muita vaihtoehtoja on, miten he hoitavat, siis mitä rahalla saa. Onko henkilöä ja hänen läheisiään kuultu annetun hoidon jälkeen, onko kysytty, miten annettu hoito on parantanut henkilön ja perheen elämän laatua? Onko opas ”yhden jalan turvin tulevaisuuteen” ollut riittävä apu jatkoon, onko se ajantasainen ja kuka sen on laatinut ja millä motiiveilla. Lopputulos on, että aiempi säästö tulee maksamaan enemmän kuin se, että alun alkaen olisi hoidettu koko paketti kunnolla ja loppuun asti. Onhan tässä ajansaatossa hinnatkin jo kohonneet ja henkilö on ”puolikuntoisena” joutunut irtisanotuksi, koska hän ei voinut ja pystynyt hoitamaan työtään moitteettomasti. Hän oli jatkuvien ”retkahdusten” takia pois töistä, hänen työnlaatu heikkeni, hän lopulta sairauden/tapaturman vuoksi joutui luopumaan koripalloilijan urastaan. Hänen tulotaso pieneni ja perhe on joutunut vuosi hoidon jälkeen turvautumaan kuukausittain asumistukeen ja muihin tukimuotoihin. Henkilö itse on käynyt kroonisenkivun vuoksi kipupoliklinikka koko tämän ajan, Kelan myöntämän tuen avulla, koska enää alun perin hoitamatonta jalkaan ei saada toimimaan, sairaus on edennyt tapaturman ja riittämättömän hoidon myötä tähän tilaan. Henkilö ja hänen perhe olisi ensimmäisen tapaturman jälkeen halunnut pidempää ja kokonaisvaltaisempaa hoitoa, mutta silloin se evättiin, koska katsottiin, että ei henkilöllä ole akuuttia tarvetta molempien jalkojen hoitoon. Riittää kun hoidetaan vain toinen, koska ei edes ymmärretty tilanteen vakavuutta, ei kuultu läheisiä.

Asiaan omalla tietotaidolla silloin alussa yritti vaikuttaa oman kokemuksen omaava henkilö, jolla oli vastaava tilanne ollut. Hän yritti kertoa, että mikäli nyt ei hoideta kunnolla, niin mitkä suurella todennäköisyydellä ovat säästöjen seuraukset. Kertoi, että vastaavia tapauksia on monia ja yksikään ei ole onnistunut niin, että potilaan elämän laatu olisi parantunut. Häntä ei uskottu koska hänellä ei kuulemma ole koulutusta, ei faktaa tutkittua tietoa ja erikseen mainittiin vielä, että toista auttaa toisenlainen hoito ja toista taas toisenlainen. Jokainen meistä on todellakin omanlainen persoona, mutta vastaavanlaisen tapaturman jälkeen, jokainen persoonastaan riippumatta tarvitsee samalaista hoitoa, hoidetaan sairautta ja kokonaisvaltaisesti ei puolinaisesti. Tätä yrittää oman kokemuksen omaava henkilö kertoa, mutta huonolla menestyksellä.

Vaarana on se, että jokainen näin hoidettu joutuu käyttämään kipulääkkeitä, jotta edes jotenkin selviäisi elämässä ja pääsi eteenpäin, jotta tämä onnistumaan tulee kyseinen henkilökin tarvitsemaan näitä loppuelämänsä, ettet tuntisi kipua, joka taas estää paremman elämän laadun. Tämä puoliksi hoidettu tapatuma/sairaus ja jatkuva lääkitys johtaa siihen, että hiljalleen negatiiviset vaikutuksen vaikeuttaa perheen elämää oleellisesti. Ennen niin säyseä, kiltti, huomioiva ja rehellinen henkilö muuttuu ajan myötä ilkeäksi, levottomaksi, vetäytyväksi ja epärehelliseksi. Hänen luonteensa on muuttunut. Perhe on yrittänyt kannustaa häntä vertaisten pariin, jotka ovat selvinneet elämään sen avulla, mutta henkilö itse ei tätä apua näe tarpeellisena.

Sen sijaan hän on pakonomaisesti sitä mieltä, että vain lääke auttaa. Hänen toleranssi lääkkeeseen on niin korkea, että Kelan maksamat lääkkeet ei enää riitä, siksi hän ostaa niitä muualta lisää ja käy eri lääkäreillä. Henkilö yksikertaisesti elää siinä ”utopiassa”, että kunhan ei ole kipua, niin hän vielä jonain päivänä pelaa ammatikseen korista. Hän ei näe sairauden koko tilaa, hänen mieli kieltää tilanteen, jonka taas läheiset näkevät.

Näin ollen henkilön avioliitto ja perhe-elämä tulee päätökseen. Tämä taas on henkilölle niin suuri isku, ettei hän kestä sitä. Hän syyttää puolisoaan ja lapsi, epäilee näiden olevan myös hänen uransa loppumisen takana. Hänen elämänsä muuttuu yhä harhaisemmaksi. Hänen sosiaalinen elämä on nolla, hänellä ei ole aktiviteettejä. Hänen elämän pyhäkolmio on oma vuokrakoti, (joten nyt Kela maksaa kahden kodin asumistukia), kipuklinikka ja apteekki. Hänen elämänsä kurjistuu, rahatilanne on heikko, hän joutuu tekemään epärehellisiä asioita, rahoittaakseen osan lääkkeistään, lääkärikäynneistä ja elämisestään. Hänen sairaus näin ollen etenee, sitä ei alunperin ole hoidettu asianmukaisesti, kokonaisvaltaisesti tai henkilöä ja hänen perhettään kuullen. Hänen elämässään on jäljellä enää ulkopuolisista läheisistä henkilöistä vain iäkäs äiti. Hän on niin ylen määrin huolissaan, ettei nuku ja pysy rauhallisena kuin lääkityksen avulla.

Vanhat peli/työkaverit ovat hylänneet? Vai ovatko? Onko henkilön oma vetäytyminen ja elämäntilanteen rapistuminen syynä, ettei hän itse pidä yhteyttä. Tämä voisi johtua siitä, että hän syvällä sisimmässään tuntee suurta epäonnistumista, häpeää ja syyllisyyttä. Näitä tunteita hän ei ulospäin näytä, nämä tunteet hän turruttaa lääkitykseen. Lääkitys ei enää ole hänelle lääke kipuun, se on päihde, pako pois todellisuudesta. Syy ei ole hänen, jos syytä halutaan etsiä, se on aivan toisaalla. Riittämätön hoito, ehkä vajavainen ymmärrys sairaudesta/tapaturman seurauksien vakavuudesta. Henkilö on yrittänyt puhua, kertoa oman mielipiteen, häntä ei ole kuultu. Nyt häntä kuullaan, kun tilanne on riistäytynyt käsistä, sairaus on kroonisessa vaiheessa. Häntä autetaan selviämään elämästä, hengissä, mutta kaikki tähän mennessä on aiheutunut aiemmasta riittämättömästä avusta. Nyt hän hieman yli 40-vuotiaana on sairauseläkkeellä, käy kuntouttavassa työtoiminnassa ja kipuklinikalla sekä apteekissa. Ei niin, etteikö nämä olisi hyviä asioista ja etteikö niistä olisi monelle apua, mutta kysymys onkin, miksi juuri kyseinen henkilö joutuu niihin turvautumaan? Onko tämä ollut hänen elämän tavoite? Ei, se oli NBA, suurin unelma elämässä. Nyt tätä miettiessä päivätoiminnassa, epäonnistumisen leima koskettaa häntä yhä syvemmin. Jonkun pitäisi kertoa hänelle mistä kaikki tämä suunnittelematon on saanut alkunsa. Kertoa, ettei hän ole yksi ja jos ei korjaamatonta saa korjatuksi, niin sen kanssa voi pystyä elämään, kun saa tietoa ja vertaistukea.

Edellä mainittu kuvaus tapaturman/sairauden hoidosta kuulostaa täysin absurdilta sepustukselta? Eikö? Mutta valitettavasti tämän kaltainen tarina ei ole päihderiippuvuuden/riippuvuuksien hoidossa tarinaa vaan liian usein totta.

Nyt keskustelemme, ettei meillä ole riittävästi hoitoa huumausaineiden käyttäjille, riippuvuuteen sairastuneille. Sen sijaan emme paljoakaan keskustele onko jo annettu hoito riittävää? Pääseekö ylipäätään hoitoon, millaisen työn se vaatii? Harvoin päihderiippuvainen itse jaksaa taistella läpi byrokratian. Häntä usein tässä auttaa hänen läheiset. Sitten yksi kummallisuus on hoidontarpeen arviointi. Varmasti tarvitaan myös arviointia, mutta ei sellaista himmeliä mitä se pahimmillaan on. Kun päihderiippuvainen ja läheinen, lähtevät kysymään ensimmäistä kertaa maksusitoumusta, niin pitäisi ymmärtää sairaus ja se, että tässä vaiheessa ollaan kiivetty jo sellaisen vuoren yli, voitettu sen verran häpeää, että ei kukaan tule huvikseen kysymään sitoumusta. Tilanne on perheessä katastrofaalinen, vaikka kulissit vielä, olisi kunnossa. Tilanne on tosi ja hoitoon pitäisi päästä lähtemään nopeasti, ei viikkojen tai kuukausien kuluttua. Mikäli joutuu odottamaan hoitoon pääsyä viikkoja ja käymään erilaisissa tapaamisissa, tuskastuu tähän ramppaamiseen ja ottaa viinaa/päihdettä, niin sanotaan. Ei sinulla olekaan motivaatiota, et pääse hoitoon. Taas ollaan estetty toipumisen alku, matka syvään päätyyn jatkuu.  Olen näiden työvuosien aikana saanut kuulla, niin monta lähes uskomatonta tarinaa kuinka hoitoon pääsy on viivästynyt. Toisaalta parhaimmillaan hoitoon pääsy on evätty noin 5 minuutin puhelinkeskustelun pohjalta. Todettu ei sinulla on tarvetta, emmekä me ainakaan maksa. Esimerkkejä toipumisen esteitä. Sitten kauhistellaan julkisesti kuin vain muutama prosentti raitistuu. Onko se ihme. Ensi ei pääse, sitten pääsee, jos pääsee pitkän odottelun jälkeen, johonkin, jossa ratkaisee vain hinta ei sisältö.

Puhumme korvaushoidon lisäämisestä, käyttöhuoneista ja lääkehoidosta. Keiden tahojen intressejä tämä keskustelu auttaa? Auttaako nämä sairaudesta toipumista, auttaako se päihderiippuvaisia. Onko näyttöön perustuvaa puolueetonta tutkimusta ja jos on, niin missä. Voidaanko oikeasti sanoa, että hoidon onnistumista ei voida mitata hoidon lopettamisella, että henkilö saavuttaa raittiuden vaan hoitoon sitoutumisella? Sitoutumisella hoitoon, jossa annetaan päihdettä päihteen tilalle. Ennen päihde käytettiin kotona, toiset kadulla, nyt se on lääkkeen ottoa klinikalla. Erottaako ihmisen aivot missä hän päihteen ottaa? Erottaako alkoholistin aivot onko alkoholia juotu kotona, kannonnokassa tai ravintolassa? Eivät erota. Erottaako alkoholistin aivot, onko alkoholi keskioluen vaiko kalliin brandyn muodossa? Eivät erota! Erottaako alkoholistin aivot onko alkoholi ostettu kaupasta, Alkosta tai Virosta? Eivät erota! Määrällä, maulla tai alkuperällä ei ole merkitystä. Alkoholistille yksikin ryyppy on liikaa. Huumausaineriippuvaiselle yksikin milligramma mitään päihdettä, päihdyttävää ja riippuvuutta aiheuttavaa lääkettä on liikaa. Näin tapahtuu aina siihen asti, kunnes päihderiippuvainen saa hoitoa psyykkisen riippuvuuden hoitoon, jonka tavoite on siis vähentää käytön pakonomaisuutta ja tarvetta ja lopulta se poistuu, kun saa oikeaa toipumista tukevaan hoitoa ja tarpeeksi pitkään. On ikävä niitä 1990 ja vielä 2000-luvullakin toiminnassa olleita hoitokeskuksia, joissa huumaisaineriippuvaisia hoidettiin pitkissä tuloksellisissa yhteisöllisissä hoidoissa. Joissa oli rajat mitä sallitaan ja mitä ei, ymmärrettiin, että rajat ovat välittämistä.

Kaikki edellä kirjoittamani on omia ajatuksiani ja vapaata tajunnanvirtaa paperille.

Tämän pitkän osittain absurdin kirjoituksen/kertomuksen taustalla on omakohtainen kokemukseni ja pitkän työurani mukaan tuoma käytännön tieto, tätä ei edes korkeasti koulutettu tutkimuksiin tietonsa perustava henkilö voi viedä minulta pois tai väittää vääräksi.

Kirjoitukseni tarkoitus ei ole väheksyä tai mollata ketään. Kirjoitukseni tarkoitus on herättää keskustelua päättäjien tahoilla, yhteistä keskustelua.

Ottaa asiat tosissaan ja edetä ajatuksella, että mikä on paras apu päihderiippuvaisille, ei palveluntuottajille omille intresseille. Tosin tämä on ihan oma kertomuksen aihe, mutta valitettavasti sillä on ollut kohtalokkaan seuraukset.

Tästä aiheesta voisin kirjoittaa, vaikka kuinka pitkään (nyt jo liian pitkä kirjoitus), mutta nyt hiljenee näppäimistöni ja jatkan tuonnempana.

Loppuun vielä eräs elämänohje: ”Rehellisyys voi pelottaa, mutta se on suurinta rakkautta itseäsi kohtaan”

Tunteiden kohtaaminen ilman kemiaa, se pelottaa, mutta se palkitsee. Tämä pitää vain oivaltaa, tunteet voi kohdata, kun siinä ollaan tukena ja autetaan.

Ystävällisesti

Harri Nyman

Tampere

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s