Minnesota-malli kehittyy. Olemmeko me huomanneet sen?

Minnesota-malli kehittyy, huomaammeko me muutoksen.

Tässä kirjoituksessani käsittelen sitä mitä minnesota-mallinen hoitotyö on oman työkokemukseni perusteella.

Kuitenkin alkuun hieman minnesota-mallisen hoidon historiaa. Vuonna 1949 käynnistyi Yhdysvalloissa Hazelden-niminen yksikkö ja alusta alkaen hoidon perustana on 12-askeleen ohjelma. Vuonna 1950 käynnistettiin Willmarin mielisairaalassa hoito-ohjelma alkoholisteille. Tässä ohjelmassa luovuttiin potilaiden sulkemisesta suljetulle osastolle ja palkattiin sairaalaan työskentelemään mm. toipuvia alkoholisteja. Ohjelma oli yksinkertainen: psykiatriaa/psykososiaalista kuntoutusta ja ja 12-askeleen ohjelman mukaista apua.  Myöhemmin Hazeldeinissa mielenterveystyö ja 12-askeleen työtavat yhdistettiin toisiinsa.

Hazeldane on tänäänkin yksi johtavista 12-askeleen hoitotyötä toteuttavista toimijoista maailmalla. Sitä se on ollut jo yli 70 vuotta.

Suomessa ensimmäisenä 12-askeleen ammatillista hoitotyötä aloitti tekemään Myllyhoito, 1980-luvulla.

Minnesota-mallisella hoidolla on siis pitkät perinteet. Hoitomuoto ei ole vain napsastu käyttöön vaan hoitokokonaisuus on tarkkaan suunniteltu palvelemaan päihderiippuvuudesta toipumista.

Onko minnesota-malli sitten koulutusohjelma, jossa luotetaan ja vahvistetaan ihmisen voimavaroja ja annetaan hänelle tietoa päihderiippuvuuksista vai puhutaanko terapiamuotona, se on kysymys, jonka voi nähdä vähintään kahdesta eri suunnasta. Hoidollinen lopputulos on kuitenkin sama.

Minnesota-malli määrittää päihderiippuvuushoidon peruslähtökohdat ja toiminnalliset periaatteet, mutta ei hoito-ohjelmien yksityiskohtaisia sisältöjä. Mallia soveltava hoitopaikka laatii oman sisältönsä painottaen ja käyttäen mallin periaatteita eri vahvuusastein. Siis sama periaate, sairauskäsitys, mutta jokainen tekee työ omalla tavallaan ja omin hoidollisin painotuksin.

Maivita (jota olen ollut perustamassa) on ensimmäisiä minnesota-mallisia hoitopaikkoja Suomessa, joka sai luvanvaraisen sosiaalipalveluiden tuottajan statuksen. Tämä oli meille tärkeä tavoite toimintamme alusta lähtien ja asia joka osaltaan määrittää toimintamme tulevaisuutta.

Minnesota-malliset hoitoyksiköt ja niiden toiminta on Suomessa vuosien aikana kehittynyt ammatillisempaan suuntaan. Tästä osoituksena mm. koulutus ja aktiivinen toiminnan kehittäminen, markkinointi ja muiden hoitomuotojen arvostaminen. Tähän minua itseäni on osaltaan auttanut koulutus ja työhistoriani mukanaan tuoma kokemus.

Tärkeänä asiana on aina ollut ja tulee jatkossakin olemaan, että koulutuksen lisäksi ammatillisuutta lisää ja ohjaa henkilöstön omakohtainen toipumiskokemus riippuvuuksista. Siis tieto siitä, mitä on päihteitä käyttävä elämä ja maailma, mitä on hoidollinen sisältö ja mitä on toipuminen riippuvuudesta. Nämä kaksi asiaa, kun yhdistetään, saadaan aikaan paras mahdollinen hoito ja hoidon lopputulos.

Enemmän kuin puhutaan hoidosta/kuntoutuksesta pitäisi meidän puhua hoitokokonaisuudesta. Itse puhun enemmän hoitokokonaisuudesta, johon kuuluu monta ei osa-aluetta. Näillä jokaisella on tärkeä merkitys potilaan toipumisessa.

Tärkeintä siis riippuvuuksien hoidossa on hoidon sisältö, tärkeämpää kuin hoidollinen aika. Tämän jälkeen tulee henkilökunnan osaaminen, luottamuksellisuus ja kyky kohdata potilas ihmisenä sekä kyky erottaa sairaus, sen oireet, ilmeneminen sekä sairauden takana oleva ihminen. Ihminen ei ole huono tai toivoton tapaus, vaan ihminen voi huonosti ja hänet on monesti kohdattu toivottomana tapauksena. Se miksi potilas sitten liian usein kohdataan toivottomana tapauksena, se usein johtuu asenteesta ja tiedon puutteesta. Yksi tärkeä osa ammatillusuutta on osata katsoa omaa työntekoa myös krittisestä näkökulmasta ja halu kehittää itseään ihmisenä ja ammatillisesti.

Minnesota-mallisessa hoitotyössä osaamme asennoitua ja meillä on ymmärrys, kuinka sairaus etenee ja muuttaa ihmistä, olemmehan sen itse kokeneet. Mikäli konttaamalla tulee potilas hoitoon, niin konttaamalla me menemme häntä vastaan. Ymmärrämme häpeän, syyllisyyden ja mahdollisen kieltomekanismin hoitoon saavuttaessa. Tärkeää siis hoidossa on mitä tehdään, miten tehdään ja miksi tehdään. Kun hoidolliset asiat tehdään oikein ja vaikuttavasti se vakuuttaa potilaan. Häntä ymmärretään, siis sairautta ymmärretään ja luottamus syntyy. Hoidossa ei saa eikä pitäisi koskaan asennoitua ja ajatella, että potilas on toivoton tapaus. Toivottomia tapauksia ei ole, niin kauan kuin sydänkäyrässä on vaihtelua. Eikä silloinkaan välttämättä ole kyse toivottomuudesta vaan riippuvuudesta, vahvasta riippuvuudesta. Pieni osa potilaista on toki persoonallisuudeltaan sellaisia, että auttaminen on työlästä. Hekään ei ole toivottomia, he eivät ole persoonallisuuttaa valinnut, se on monesti lapsuuden ja nuoruuden kokemusten vaikutuksesta sellaiseksi muokkautunut. Asennoituminen sairauteen ja potilaaseen on siis ensisijaisen tärkeää, se joko tekee työstä rikkaan ja antaa aidon halun auttaa potilasta tai ohjaaja vaipuu mm. apatiaan ja negatiivisuuteen, ja tämä ei palvele sairaudesta toipumista eikä potilaan läheisiä.

Sairauskäsitykseen kuuluu ymmärrys kroonisesta ja uusiutuvasta aivosairaudesta, jonka kanssa ihminen pystyy elämään täysipainoista ja omanäköistä laadukasta elämää, kun hän pidättäytyy päihteistä. Tässä auttaa tieto riippuvuuden mekanismeista, oman elämän käsittely, vertaistuki, ammatillinen apu ja hoitokokonaisuuden suunnittelu, niin että tämä palvelee potilasta parhaalla mahdollisella tavalla.

Perinnöllisen alttiuden tarkastelu on sitten asia erikseen. Alttius sairastua päihderiippuvuuteen on vahvasti perinnöllistä. Genetiikka ollessa kohdallaan ja toistuvasti käyttää päihdettä, on sairastuminen väistämätöntä. Perinnöllisen alttiuden mukaan tuomat erilaisuudet vaikuttavat jo ensimmäisistä päihteen käyttökerroista lähtien poikkeuksellisesti. Humaltumisen tunne on paljon voimakkaampi ja tuo mukanaan ääretöntä hyvää olo, rohkeutta, sosiaalisuutta ja itsevarmuutta tai poistaa voimakkaasti ja nopeasti esim. ahdistuneisuutta, tästä johtuu, että aineeseen syntyy hyvinkin pian riippuvuus, koska alussa sen antaa positiivisen ”palautteen”.

Hyvin pian elämää alkaa ohjaamaan aineen saatavuus ja henkinen riippuvuus on syntynyt. Tämä voin täysin allekirjoittaa myös itse. Niin päihteestä kuin rahapelaamisesta tulee hiljalleen pakopaikka, tylsyyden tappaja tai tunteiden käsittelyn kohtaamista helpottava tekijä. Tunteiden käsittely ei kemianvaikutuksen alaisena onnistu. Riippuvuuden myötä pakopaikka muuttuu vankilaksi, tylsyys masennukseksi ja ahdistus vain kasvaa, tunteitaan ei enää kykene käsittelemään vaan tunteet patoutuvat sisälle, koska ei ole niistä oppinut puhumaan, arkuus vaihtuu pelkoon ja sosiaalisuus yksinäisyyteen. Tässä piileekin päihderiippuvuuden tragedia. Ne tunteet, joita on alkoholilla tai muilla päihteillä ”helpottanut”, ne riippuvuuden myötä vain pahenee, voimistuu ja ovat henkilön käsittelykyvyn ulottumattomissa.

Tähän tilaan ja sairauteen ei olemassa lääkettä, riippuvuus ei yksin lääkkeellä parane, se ei anna mahdollisuutta toipumiseen, koska psyykkinen riippuvuus on aktiivinen, voimakas ja pitää yllä tarvetta päihteelle, on lääke sitten kadulta ostettu tai lääkärin kirjoittamalla reseptillä apteekista noudettu. Riippuvuus ei erota mistä lääke on peräisin. Lääkkeellä voidaan lievittää vieroitusoireita tilapäisesti ja suunnitellusti, pitkittyessään lääkitys vain siirtää vieroitusoireita, ei hoida itse riippuvuutta kuin fyysisenriippuvuuden osalta. Todellisuus ja kyky käsitellä omia tunteita on lähes mahdotonta, vaikka siihen halua olisikin. Kuten eräs kollegaani aikanaan sanoi, todellisuus ei koskaan mene kemian läpi. Ei se mennyt aikanaan itselläni, eikä se mene nyt eikä tulevaisuudessa, siitä pitää huolen riippuvuus ja käytön tarve, jota pitää yllä lääkeaine. Oliko sitten ensin masennus ja ahdistus vai onko masennus ja ahdistus päihteidenkäytön seurausta, niin päihteen pitää jäädä pois, jotta muita sairauksia voidaan hoitaa ja toipua.

Sairauskäsitteeseen kuuluu siis oleellisena osana ymmärrys ja tieto siitä, kuinka riippuvuus vaikuttaa potilaan psyykkiseen, fyysiseen ja sosiaaliseen elämään ja vointiin. Riippuvuus on laaja käsite ja sisältää kemiallisen, psyykkisen, sosiaalisen ja fyysisen riippuvuuden ja jokainen näistä riippuvuuden eri osa-alueista pitää ottaa hoidossa huomioon. Lisäksi oleellisena osana hoitokokonaisuutta on läheisten mukanaolo hoitojaksolla ja heidän avun tarpeensa ja heille avun antaminen. Puhummehan aina koko perheen ja lähipiirin sairaudesta. Hoitokokonaisuuteen kuuluu oleellisena osana lisäksi jatkohoito, joka kestää aina vähintään 11 kk. Tästä syystä olisi tarpeen puhua aina hoitokokonaisuudesta, joka antaa tietoa, antaa ymmärrystä omasta tilanteesta ja jonka tavoitteena on vain ja ainoastaan päihteetön raitis elämä. Intensiivinen ja oikein suunniteltu hoitokokonaisuus antaa parhaan mahdollisen avun ja mahdollisuuden päihteettömään elämään. Voidaan siis sanoa, että raitis elämä on jokaiselle mahdollista ja se on mahdollisuus parempaan elämään.

Hyvä ja tuloksellinen hoito koostuu siis useasta eri osa-alueesta ja muodostaa yhdessä hoitokokonaisuuden. Kahden viikon kuntoutus, katkaisuhoito tai vaikkapa kahden kuukauden hoitojakso ei yksistään auta. Ne antavat usein hyvän pohjan ja alun, jonka pitäisi aina jatkua ja antaa potilaalle hänelle parhaan ja tarpeellisen tuen myös jatkossa. Tätä pitäisi kehittää ja toteuttaa tarpeenmukaisesti mm. asumispalvelua, jolloin potilas pääsee hoitojakson jälkeen turvallisessa ympäristössä ja tuetusti opettelemaan omaa itsenäistä elämää. Liian pitkä ”perushoito” aika kääntyy potilasta itseään vastaan. Innostus hiipuu ja saattaa syntyä riippuvuus hoitopaikkaan. Siksi asteittainen siirtyminen ns. siviilielämään ja tarvittava tuki kohti sitä toimii monesti paremmin. Potilas näkee ja kokee edistymistä ja oivaltaa elämästä tärkeitä asioita. Onnistumisen oivalluksia ja omiin voimavaroihin, taitoihin ja kykyyn selviytyä arjen askareista ja haasteista ilman päihteiden tuomaa puudutusta, tuo itsevarmuutta ja itsekunnioitusta.

Jokaisella toipuminen on omannäköinen. Olemmehan me jokainen ainutkertaisia, niin toipuminenkin on aina ainutkertainen ja omannäköinen matka parempaan elämään.

Minnesota-mallinen hoito on siis vuosien aikana myös kehittynyt, muuttunut koko ajan yhä ammatillisempaan suuntaa, kuitenkaan muuttumatta sairauskäsityksen osalta. Sairaus on sama tänään kuin 50-luvulla. Huumausaineriippuvuus ja sen hoito on ajallisesti usein pidempi. Sisältö siinäkin sairauskäsityksen osalta on sama, mutta hoitokokonaisuuden suunnittelussa on eroa.

Ammatillisuus on tärkeä osa hoitoa, mutta se yksin ei tuo osaamista. Ammatillisuus yksilö tasolla on, koulutuksen riittävyys, työntekijän kyky toteuttaa työtään, empatiakyky, luottamuksen rakentaminen potilaaseen ja potilaalle annettava tilaisuus oppia luottamaan henkilöstöön. Tätä ei tapahdu, ellei työyhteisön ilmapiiri ole luottamusta herättävä, avoin ja potilaan ihmisenä näkevä. Kyky tehdä työtä on kyky samaistua potilaaseen hoitoon tulo hetkellä ja toipumisen eri vaiheissa. Se on taitoa pitää rajat ja asettaa rajat, koska rajat on välittämistä. Siis mitä saa tehdä ja mitä ei, mikä on potilaan toipumiselle hyväksi ja mikä ei. Päihteetönhoito tarkoittaa siis päihteettömyyttä kaikista päihdyttävistä, huumaavista aineista pidättäytymistä, ei vähentämistä eikä aineen vaihtamista toiseen. Tiivistettynä hyvä ja ammatillinen hoito on tasa-arvoinen jokaisen potilaan kohdalla. Hoito luo turvaa ja on luotettava hoito. Auttaa potilasta kaikin mahdollisin ja käytettävissä olevin keinoin, hoitaa sairautta, ei niinkään seurauksia. Potilaan pitää enemmän sopeutua hoitoon kuin hoidon potilaaseen, siis synnyttää potilaassa halu raittiiseen elämään ja tämä syntyy, kun annettaan tilaisuus ja tilaa kohdata, käsitellä ja hyväksyä asioita ja riippuvuuden seurauksia. Kannustetaan, tuodaan esiin positiivinen ajattelu asioihin ja tulevaisuuteen, luotetaan potilaaseen koska epäilys, että potilas valehtelee, vie pohjan luottamukselta. Asennoituminen ja asenne pitää olla ennen kaikkea positiivinen ja luottamuksellinen henkilöstöllä. Kun häpeä ja syyllisyys sekä ahdistuneisuus potilaalla hiljalleen poistuu, katoaa myös tarve valehdella. Tässä auttaa sairauskäsityksen ymmärtäminen, siis kuten aiemmin kirjoitin, kun ymmärtää ettei ole huono ihminen vaan on voinut huonosti jo pitkään, näkee ettei ole valinnut sairautta vaan sairaus on valinnut hänet ja siihen, että on alkanut käyttämään päihdettä, on olemassa syy, joka on ymmärrettävissä ja hyväksyttävissä, alkaa toipuminen.

Eli, kun ymmärtää sairauden, perinnöllisyyden, ympäristötekijöiden, sosiaalisenaseman ja päihteiden käytön yhtälön on ymmärtänyt sen miksi on sairastunut. Kyse ei siis ole selkärangattomuudesta, valinnasta tai kyvyttömyydestä ottaa apua vastaan vaan sairaudesta. Aina hoito ei tehoa, silloinkin kyse on harvoin potilaan kyvyttömyydestä tai haluttomuudesta vaan sairaudesta. Riippuvuus on voimakkaampi kuin oma kyky ja halu. Siksi onkin turhaa moittia yksin potilasta, jos hoito ei tuota toivottua lopputulosta vaan miettiä esim. onko tarjottu apu ollut riittävää. Tässä tulee eteen henkilöstön kyky katsoa ja tarkastella omaa työtään myös kriittisesti. Välillä kuulen maksusitoumusta haettaessa, että potilaalle on sanottu, ettei sinulla viimeksi ollut motivaatiota, et saa nyt maksusitoumusta. On liian helppoa laittaa asia potilaan syyksi ja olla katsomatta mitä itse olisi voinut tehdä toisin tai oliko tarjoamamme apu tuolloin ollut riittävää. Siis mikä oli silloin hoitokokonaisuuden sisältö?

Hoitokokonaisuudessa siis tärkeää on hoidon sisältö, hoidon toteutus ja henkilöstön ammatillisuus ja kyky tehdä työtä ja kohdata potilas.

Puhun aina potilaista, koska hoidamme sairautta ja lääkäri on todennut sairauden ja hoidon tarpeen. Lääkäri toteaa ja tutkii myös mahdollisen lääkityksen tarpeen, tarpeettomuuden tai riittävyyden. Potilas on sairaslomalla tai saa kuntoutusrahaa hoitojakson ajalta (Maivita). Esimerkiksi Maivitassa yli 70 % kaikista hoitoon saapuvista potilaista on työelämässä ja yli 90 % on perheellisiä. Kaikki asiat, on ulkoisesti kunnossa, mutta perheen ja läheisten sisällä on sekasorto, epätoivo ja pelko tulevaisuudesta. Miten perheen käy?

Itse olen tehnyt työtä minnesota-mallista hoitotyötä 15-vuotta ja olen nähnyt ja kokenut sinä aikana suuren muutoksen tässä työssä. Olemme menneet koko ajan parempaa kohti. Maailma muuttuu ja me sen mukana, joskus toivoisi, että asenne minnesota-mallia kohden myös muuttuisi ja ne, joiden asenne ei vielä ole muuttunut, tulisi tutustumaan, näkemään ja kokemaan mitä me oikeasti teemme, miten teemme ja miksi teemme.

Terveisin

Harri

Liikaako.com

Päihdehoito Maivita Oy

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s