Se on muutos, joka tapahtuu hiljalleen. Sitä ei tuoda vain eteen, ole hyvä. Mahdollisuus siihen tuodaan, mutta raitis elämä edellyttää työskentelyä itsensä kanssa. Se edellyttää rohkeutta kohdata menneisyys, nykyhetki ja luottaa tulevaisuuteen. Vääristyneen minäkuvan suoristumista, pienentymistä tai oikeaan kokoon kasvamista. Uskaltaa siis olla oma itsensä, juuri sellainen kuin on. Koetut asiat ja se, ettei ole ollut mahdollisuutta aiemmin tutustua itseensä muokkaavat minäkuvaa. Toisinaan sen kanssa pystyy elämään, toisinaan se vahingoittaa omaa ja toisten elämää.

Olen itse saanut nyt elää raitista elämää noin 17 vuotta. Tänä aikana olen saanut oppia ja opetella monia elämän perusasioita uudestaan. Olen saanut käydä läpi koko elämäni kaarta, aina lapsuudesta nykyhetkeen.

Ymmärrän, että lapsuudessani ja nuoruudessani on asioita ja tapahtumia, jotka ovat vaikuttaneet omaan elämääni hyvin pitkään ja osa vaikuttaa edelleen. Kaikista näistä asioista ei ole tarvetta päästä eroon ja voiko niistä koskaan päästäkään eroon, kohdata, käsitellä ja hyväksyä ne kuitenkin pitää. Kohtaamattomat ja käsittelemättömät asiat, niillä kun on tapana muokata ikävällä tavalla omaa nykyisyyttä. Varsinkin kun nuo asiat ovat negatiivisia asioista, joista aikanaan on saanut osakseen ikäviä seurauksia.

Raitistuminen päihderiippuvuudesta on siis paljon muutakin kuin päihteen pois jättäminen, se on koko elämän täydellinen muutos. Joissakin asioissa pääsee helpommalla, jotakin asioita pitää työstää pidempään. Omalla kohdallani, se on käynyt asia kerrallaan ja jokainen asia ajallaan, kun olen siihen ollut henkisesti valmis. Elämällä olen oppinut, puhumalla luullut tietäväni ja kuuntelemalla saanut viisautta ja ymmärrystä. Kirjoittamalla tuonut usein esiin omia ajatuksiani, koska toiselle ei aina voi puhua, kirjoittaa itselle sen sijaan voi. Tämä antaa rohkeutta puhumiseen.

Omat kokemukset lapsuudessa ja nuoruudessa, mm. hyväksytyksi tulemisen tarve tai paitsi jäämisen tunne muokkaa meidän elämää. Rakkauden saaminen vanhemmilta tai kun ei rakkautta ja huomiota saa, näillä on myös oma suuri vaikutuksensa myöhempään elämään, itsetuntemukseen ja itsetuntoon. Kontrolloiva kasvatus, aikuistumisen ja itsenäisen elämän onnistumisen ”kaunis” väheksyminen ovat asioita, jotka vaikuttavat elämään ja kasvamiseen ihmisenä.

Toistuvat pettymykset, petetyksi tulemisen tunteet vaikuttavat voimakkaasti käytökseen. On vaikeaa uskaltaa alkaa luottamaan kehenkään. Jatkuva epäilys tai menettämisen pelko ohjaa elämää.

Pelko muokkaa meitä. Pelko väkivallasta, pelko torjutuksi tulemisesta tai pelko siitä, ettei minua hyväksytä. Itselläni hylätyksi tulemisen pelko, kaveriporukkaan pääseminen tarve, yhteenkuuluvuuden tarve oli isona syynä ensimmäiseen kertaan, kun käytin alkoholia. Se tunne, kun tunsin kuuluvani porukkaan, se tunne, kun pelot väistyivät, oli jotain niin suurta, että tiesin sillä hetkellä aineen, joka poistaa esteet elämästäni. Näin tunsin silloin ja luulin, että saan vapauden. Tosiasiassa päihde vapautti minut vain hetkeksi, myöhemmin se sulki omaan vankilaani, sellitovereina ne lapsuuden ja nuoruuden epävarmuuteen johtaneet tunteet. Tunteet vain olivat saaneet hyvän kasvualustan ja minä henkisesti vain surkastuin ja voin entistä huonommin.

Riippuvuuteen sairastumiseen tarvittiin myös perinnöllinen alttius, josta ei tietoa silloin ollut, eikä siitä koskaan ollut perheessä edes puhuttu. Puhumattomuus loi sen mielikuvan itselleni, että ei asioista, varsinkaan ikävistä tarvitse puhua. Pitää vain jatkaa matkaa. Näin se ei toki ole, tänään sen ymmärrän. Tämä ei ole kenenkään syy. Miten oppia puhumaan, jos siihen ei koskaan ole ollut mahdollisuutta ja tämä on jatkunut yli sukupolvien. Omat vanhempani ovat parhaat mahdolliset vanhemmat minulle, kaikkine asioineen ja ominaisuuksineen. Osa jo edellä mainituista asioita on koskettanut itseäni ja olen käsitellyt ja tulen niitä varmasti jatkossakin käsittelemään. Mikäli tarvetta ilmenee ja asiat minua vaivaavat. Vertaistukiryhmät ovat näiden asioiden käsittelyyn hyviä mahdollisuuksia.

Raitis elämä ei ole poistanut nykyisyydestä asioita, jotka nostattavat ajoittain ikäviä tunteita. Olen matkallani oppinut uusia ja hyviä keinoja käsitellä näitä asioita. Käsittely alkaa itsestäni, ei enää muista ihmisistä tai tapahtumista. Näin olen parhaani mukaan yrittänyt tehdä, toisinaan onnistuen ja toisinaan huomaan epäonnistuneeni. Epäonnistuminen ei sekään enää lannista. Epäonnistuminen on mahdollisuus oppia. Ennen luulin, että epäonnistuminen merkitsee, että olen huono. Tavoittelin täydellisyyttä paikatakseni itsetuntoani. Jatkuva tarve tehdä asiat täydellisesti vain, kasvatti henkistä pahaa oloani ja laski omaatuntoani. Tarve tuoda itseäni esille muokkasi minua ihmisenä. Persoonani oli jotain mitä en itse tunnistanut, se oli pelottavaa.

Vaadinko toisilta liikaa? Vaadin edelleenkin toisinaan. Usein kun jälkeen päin käsittelen asiaa, tulee eteeni se karu todellisuus, että olen vaatinut ja näin saanut itse jättää tekemättä. Ehkä tällä myös peitän omaa arkuuttani kohdata juuri kyseinen asia. Asia, jota vaadin tai odotan muilta. Pidän ajoittain soturin lailla kiinni omasta miekasta ja kilvestäni, puolustaen omaa näkemystäni. Jälkeen päin huomaan, että soturin tanner oli väärä ja oma näkemykseni asiasta puutteellinen.

Annanko itsestä erilaisen kuvan kuin mitä todellisuudessa olen. Millainen minä todellisuudessa olen, entä onko todellisuus omani vai muiden odotusten mukainen? Näitä kysymyksiä olen tässä vuosien aikana miettinyt. Vastauksia niihin saanut ja nämä vastaukset täydentyvät elämäni aikana. Päivittäin, viikoittain, kuukausittain tai vuosittain. Elänkö siis elämää, jota itse toivon vain elänkö elämää, jota paitsi olen pelännyt aina jääväni tai jota en koskaan aiemmin ole kyennyt saavuttamaan. Entä onko tämä jälkimmäinen ”unelmani” minua varten, olenko kyvykäs ottamaan sen kannettavakseni?

Minkä osan minusta määrittelee oma sisäinen minäni? Millainen se sisäinen minäni on tai miten olen sen määritellyt? Onko siihen vaikuttanut aiemmat elämäni kokemukset ja missä määrin. Missä määrin ne, ohjaa sisäistä minääni tänään? Onko ulkoinen olemukseni se, joka määrittelee minua? Annanko itsestäni kuvan, jota toivoisin olevani, jota paitsi olen joskus jäänyt. Ohjaako elämääni edelleen jokin addiktio?

Voiko addiktio olla jatkuva rakkauden tarve? Voiko addiktio olla jatkuva jätetyksi tulemisen pelko? Voiko addiktio olla se, että jatkuvasti pitää elää ”riskirajoilla”? Etsiä pakonomaisesti jännitystä elämään, mitä milloinkin. Voiko addiktio olla oman egon pönkittäminen muiden kustannuksella?

Mielestäni voi, ne voivat olla myös jäänteitä toisesta addiktiosta. Omanedun tavoittelu yhteistä etua tärkeämpänä on yksi tuhoa ympärillä kylvävä addiktion jäänne. Se voi toki johtua myös persoonallisuudesta. Toisen ihmisen taitojen ja kykyjen aliarvioiminen, omien kykyjen ja taitojen jatkuva esilletuominen ja niiden korostaminen? Mistä se kertoo? Epävarmuudesta vai pelosta kohdata sisäinen minänsä? Monta kysymystä, joihin vastaukset tulevat vasta kun alkaa rohkeasti elämään ja kohtamaan itseään.

Entä puhunko sydämestäni? Vai puhunko opittuja lauseita tai fraaseja? Olen tässä uuden elämän oppimisen aikana ja oma työni mukana tulleen kokemuksen pohjalta oppinut sen, että kuulijat sen minulle kertovat. He tunnistavat, puhunko tai teenkö jotain asiaa sydämelläni vai ohjelmoiko tekemistäni, jokin ulkoinen tarve saada arvostusta. Puhunko muille vai omalle peilikuvalleni saadakseni hyväksyntää itseltäni. Kuuntelenko muita? Olenko oikeasti läsnä ja arvostanko muita? Vai olenko niin täysi omasta erinomaisuudestani, etten omaa edelleenkään kykyä kuulla ja kuunnella kanssaihmisiä? Onko itsetuntoni haitallinen itselleni, muille ja huomaanko sen mahdollisia vaikutuksia?

Minäkuva voi toisinaan olla niin suuri ja vääristynyt, että se täyttää koko oman maailman. Minäkuva tai kuviteltu minä, sen suuruus tai pienuus, sen määrittelee usein eletty elämä, koetut tai kokemattomat asiat. Vääristyneellä minällä voidaan tavoitella usein, jotain sellaista mistä on jäänyt paitsi elämässään. Vääristynyt, vahingollinen minä/minäkuva piilottaa todellisen minän, eikä siihen tarvitse koskaan tutustua. Pelko siis syrjäyttää rohkeuden. Voiko pelko kohdata itsensä luoda turvan tunteen? Onko helpompaa elää itse luodussa kuvitteellisessa maailmassa, oman rakennetun kuvitteellisen minän kanssa kuin kohdata oma todellinen minä, vahvuuksineen ja vajavuuksineen.

Olenko tyytyväinen omaan elämääni? Kysynkö sitä itseltäni vai kanssaihmisiltä? Oma mielipiteeni on, että tämä kysymys kannattaa esittää sekä itselle, että läheisille. Läheiset ja lähellä olevat ihmiset näkevät usein asioita toisesta kuvakulmasta. Sellaisesta kuvakulmasta, jota oma katseeni ei kohtaa tai kuvakulmasta, josta en uskalla itse katsoa elämääni.

Yksi addiktion muoto tai jäänne on hektisyys. Innostuu lähes kaikesta, aina vain uusista asioista, saamatta vietyä maaliin niitä. On sitä ja on tätä, on niin paljon kaikkea, ettei aika riitä kaikkeen. Innostus, havahtuminen, todellisuus ja lannistuminen. Nopeiden voittojen ja tulosten saavuttamisen palo tai pahimmillaan pakko. Paljon puheita ja vähemmän tekoja.

Usein asioiden eteenpäin viemiseksi tarvitaan pitkäjänteisyyttä. Jo sen oppiminen vaatii pitkäjänteisyyttä. Helpot voitot kantavat hetken, pitkäjänteisesti tehtyjen asioiden mukanaan tuomat voitot, ne kannattelevat pitkään, ne tuovat todellista onnistumisen tunnetta. Luottamusta siihen, että elämä kantaa ja itse pystyn siihen vaikuttamaan. Itsetunto vahvistuu, se muuttuu ja kuviteltu minä pienenee ja jättää rauhaan. Onko minäkuvani todellinen minä vaiko vääristynyt, jonka ylläpitäminen on mahdotonta, sen aiheuttamatta ongelmia elämääni ja läheisteni elämään.

Onko minäni rehellinen? Onko se avoin? Onko se luotettava? Onko sitä helppo lähestyä? Annanko tällaisen kuvan ulospäin, olenko rehellinen? Toiminko toisin kuin mitä annan ymmärtää?

Pelkäänkö kertoa totuuden? Loukkaanko totuudella toista vai paljastanko totuudella itseni? Hän sanoi minulle, vaikka itse sanoin hänelle, tai kysyin häneltä ja kerron hänen kysyneen minulta. Pieniä epärehellisyyksiä, joilla helposti kadottaa luottamuksen. Tämä vaikuttaa muiden suhtautumiseen minuun. Huomaako tätä tai tiedostaako tätä. Elämästä voi tulla eräänlainen valheiden väistely koe. Selviytyminen ja väistely loppuu aina joskus, osuma on ennen pitkää varma.

Kertoo pitävänsä jostain asiasta tai ihmisestä ja kuitenkin todellisuus on toisenlainen. Liian usein sen kuulee muualta, toisen kertomana. Tämä jättää aina jäljen. Jäljen arpeutuminen kestää, usein se jättää ikuisen jäljen.

Viha ja katkeruus, tunteista ehkä pelottavimmat. Ne purkautuvat, jättävät jälkeensä tuhoa. Ne kohdistetaan usein ajattelematta seurauksia, koska tunteina viha ja katkeruus oikeuttaa vihaajan tekemään jotain jollekin asialle tai henkilölle. Näin hän tuntee sillä hetkellä. Hän heittäytyy uhriksi ja on kyvytön näkemään asian kokonaiskuvaa, varsinkaan toisen ihmisen kuvakulmasta. Uhrina oleminen ja itsesääli seuraa perässä, ne muuttavat asiaa ja toisinaan antaa luvan puhua toisesta asioista omasta kuvakulmasta. Omien tunteiden ja kokemusten esilletuominen on aina suotavaa ja oikein, mutta uhrin asemassa ja itsesäälin velloessa, ne harvoin kohtaa todellisuuden kanssa.

Ihminen voi myös elää ns. käänteisessä todellisuudessa. Hän asettuu oman tuhoisan toimintansa uhrin rooliin ja alkaa omassa todellisuudessa elämään uhrin elämään, näin hän kertoo itse olevansa uhri. Hän ei enää erota oikeaa ja väärää. Hän voi myös pitää ystävyyttä yllä niin kauan kuin ystävyydestä on hyötyä hänelle itselleen. Hän pääsee korokkeelle ja saa palkinnon. Kun asia ei etenekään kuten on odotettu, hyöty heikkenee, katoaa usein myös ”ystävyys”.  Muut tekevät työn ja hän korjaa sadon, nousten valokeilaan. Hän puhuu opittuja lauseita, fraaseja ja nämä lauseet ja fraasit vaihtuvat aina ”ystävyyden” myötä. Suu puhuu, sydän ei.

Kun vuonna 2006 aloitin päihdetyön ihmeellisessä maailmassa, tunsin tietäväni kaiken. Se pelasti minut silloin monelta. Se aiheutti erimielisyyksiä. Ehdottomuus oli ehdotonta ja se on vieläkin, se on vain hieman muuttanut muotoaan. Ehdottomuus ei pidä enää toisten ajatuksia väärinä, eikä muut ole enää uhka, jos he eivät ole samaa mieltä. Tiedän päihdetyöstä paljon, päihderiippuvuudesta myös, vaan en kaikkea. En enää anna kuvaa, että tietäisin kaiken. En välttämättä ole asiantuntija, mutta tiedän asiasta.

Vääristynyt ja omaa etua tavoitteleva, kaikki tietävä minä on päihdetyössä katastrofi. Se on oman totuuden kanssa viuhtomista, muiden väheksymistä ja pahimmillaan potilaan väheksymistä.

”Elä itse kuten opetat”, voiko muu olla rehellisyyttä 12-askeleen hoito-ohjelmassa?

Haluni on oppia lisää, unohtamatta kuitenkaan sitä tärkeintä, riippuvuutta omana sairautena. Toinen tärkeä asia on hoitaa itseäni, omaa raittiuttani ja näin pitää tunne-elämääni mahdollisimman tasapainoisena.

”Elämällä oppii, tietää ja tuntee”. Edesmennyt isoäitini tuppasi usein sanomaan, ihmisen paras tyyny on hänen puhdas omatunto. Tänään ymmärrän tuon lauseen paremmin, tämän ymmärryksen alkuun saaminen vei vuosia. Ymmärryksen esteenä oli epärehellisyys, kuviteltu minä, vääristynyt kuva muista ja osittain heiveröiseksi jäänyt itsetuntoni.

Nämä ovat mietteitäni omasta koetusta elämästä tänään. Jostain nousi esiin tarve kirjoittaa ajatuksenvirtaa ja jatkaa elämisen opettelua askel askeleelta eteenpäin.

Tampereella

12.12.2020

Harri