Tämä teksti on pitkä. Kaiken asian kiteyttäminen lyhyempään muotoon ei tällä kertaa onnistunut. Toivottavasti jaksat lukea.

Ei enää, mutta kun.

Lähes poikkeuksetta päihdehoidon vastaanotolle tullessa asiakas/potilas (myöhemmin kirjoituksessa henkilö/päihderiippuvainen) on suostuvainen ottamaan apua vastaan, tosin tietyin reunaehdoin. Tämä siksi, että hän tietää miksi hän juo ja millainen apu auttaisi, tai näin hän ainakin olettaa. Muille saattaa auttaa päihdeohjaajan ehdottama hoito, mutta henkilö pitää itseään erilaisena kuin muut. Tästä alkaa sitten hoito ja tehtävä on usein haasteellinen, harvoin mahdoton.

Yksi yleisimmistä, lähes poikkeuksetta esiin tulevista ”selityksistä” on, kyllähän asia näin on, mutta kun ja tähän perään kootut selitykset. On kuin painaisi play nappia ja vuosien aikana usein kuultu kappale lähtee soimaan, samoilla sävelillä ja sovituksilla. Voisi sanoa, ikivihreät selitykset.

Tämä ikivihreä tuli aikanaan esille eräässä ryhmässä, jota ohjasin. Uusi ”erityistapaus” aloitti alustuksen jälkeen kertomuksensa. Hän oli periaatteessa samaa mieltä kanssani, mutta kun ei ihan. Vieressä istunut toinen henkilö kommentoi kuulemaansa, vaihda nyt levyä, sinulla on ihan samat ikivihreät kuin minulla oli.

Tämä on siksi tärkeää ymmärtää, koska tällä sanalla ”mutta” päihdehoitoa tarvitseva henkilö ei enää olekaan samaa mieltä asiasta, vaan antaa ymmärtää, ettei asia ihan niin olekaan. Nämä asiat tulevat usein esiin siinä vaiheessa, kun keskustelen henkilön kanssa päihteidenkäytön seurauksista hänelle itselleen ja läheisilleen. Varsinkin läheisten kokemat seuraukset aiheuttavat usein, ”mutta kun” ja ”ei se nyt ihan näin ollut” lauseita.

Kun alamme tekemään työtä toipumisen eteen, aloitamme sen aina kertomalla henkilölle, että päihderiippuvuudet ovat sairauksia, kerromme sairauskäsityksestä. Kukaan ei synny päihderiippuvaiseksi, osalla ihmisitä on alttius sairastua päihderiippuvuuteen ja sen vuoksi hänen elämänsä muuttuu. Ympäristöön liittyvät tekijät ohjaavat käyttämään, jostain syystä päihdettä ja perinnöllinen alttius pitää osaltaan huolen, että päihteidenkäyttö jatkuu ja muuttuu riippuvuuden myötä täysin kontrolloimattomaksi, aiheuttaen henkilölle ja hänen läheisilleen suunnatonta kärsimystä. Tämä, elämä ja käytön seuraukset pitää pystyä kohtamaan, käsittelemään ja hyväksymään. Tähän henkilö tarvitsee herättävää, usein tiukkaakin, mutta välittävää ohjausta. Itse sanon usein asiat suoraa, en henkilölle itselleen vaan hänen ajatusmaailmalleen, joka on muuttunut riippuvuuden myötä. Päihderiippuvuuteen sairastunut henkilö ei ole huono ihminen hän voi huonosti.

Päihderiippuvuudet ovat aina sairauksia, jotka vaikuttavat henkilön arvoihin, käyttäytymiseen ja hänen perhe- ja sosiaaliseen elämäänsä. Kuten myös työelämässä jaksamiseen ja pärjäämiseen. Nämä mainitakseni ehkä tärkeimpinä ja isoimpina vaikutuksina, eikä ne koskaan ole positiivisia vaikutuksia. Juhlien ja sosiaalisuuden aika on ohi. Tilalle tulee henkilö, jonka käytös aiheuttaa pahaa oloa ja huolta perheessä sekä sosiaalisuus on vaihtunut yksinoloon ja yksinäisyyteen.

Kun henkilö on saanut tiedon sairaudesta ja ymmärryksen siitä, mikä on hänen oireiden aiheuttaja tai mikä hänen oireitaan pahentaa, alkaa hän ottamaan apua vastaan. Mikäli hoidon alkuvaiheessa motivaationa toimisikin, jokin ulkoinen asia tai henkilö, ei se ole esteenä toipumiselle.

Tällöin jää usein toissijaiseksi se ”tieto”, mikä häntä omasta mielestään auttaisi, parhaimmillaan se poistuu kokonaan. Usein saan auttaa häntä lopputulokseen, jonka hän itsekin oivaltaa, ettei hän koskaan ole apua voinutkaan ottaa vastaan, koska hän omasta mielestään oikea apu on aina jättänyt hänelle vielä ”mahdollisuuden” joskus juoda. Takaportti on siis lukitsematta odottaen vain hetkeä koska sen voi aukaista.

Aiemmin kirjoitin kotisivuillani blogin ”erityistapaus”. Suurin osa ellei jopa kaikki päihdehoitoon saapuvat henkilöt ovat tai ovat olleet omasta mielestään erityistapauksia. Heille ei ole sopinut se apu mitä heille on tarjottu ja mikä heitä olisi auttanut. Tätä apua on pitänyt hienosäätää heidän mieleisekseen. Niin kauan kuin tähän ”heidän mieleisekseen” tarjontaan mennään mukaan, ei tulostakaan voi syntyä. Ainakaan ensisijaisesti päihteettömyyteen ja toipumiseen tähtäävää tulosta.

Edellä mainitusta minulla on yksi esimerkki. Erään kaupungin päihdehoidon palveluihin toteutettiin yhteistyössä erään järjestön kanssa tapahtuma perheille. Perheille, joissa vanhemmalla on päihdeongelma. Järjestön tiedotteessa tästä kyseisestä toiminnasta oli selkeä maininta, että tapahtuma on päihteetön.

Kun sitten kaupungin päihdehoidon työntekijöille tästä tapahtumasta tuli tiedote heidän esimieheltään, oli sana päihteetön muuttanut muotoaan. Tiedotteessa luki, tilaisuus on ainakin osittain päihteetön. Kun päihderiippuvainen lukee tätä jälkimmäistä tiedotetta, hänen tulkintansa on, että pienessä myötäisessä voi paikalle saapua. Olisihan tapahtuman absoluuttinen päihteettömyys saattanut olla este lähteä moneksi tunniksi lapsen kanssa yhteiseen ajanviettoon. Alkoholismissa kuten muissakin päihderiippuvuuksissa päihde menee liian usein lapsen/lapsien tarpeiden edelle. Toisinaan se tekee sen aina. Tämä ”hienosäätö” tapahtumaa koskien ei ainakaan edistä perheiden hyvinvointia ja lapsen turvallisuuden tunnetta. Päinvastoin se aiheuttaa pelkoa, huolta ja häpeää.

Omassa hoitotyössäni tärkeää on laittaa henkilölle rajat. Rajojen laittaminen on välittämistä. Hoitoon pitää sitoutua, sovituista ajoista pidetään kiinni ja selitysten ja syiden metsästys on syytä oman toipumisen kannalta lopettaa. Näistä ja monesta muusta asiasta pitää pystyä kertomaan ja perustelemaan, miksi ne ovat henkilölle tärkeitä.

Kaiken avun pitää olla henkilön omaa toipumista tukevia, vaikka se aina häntä miellyttäisikään. Toisaalta henkilölle, jolle kaikki on heti selkeää, ja hän ymmärtää jo ensimmäisen tapaamisen jälkeen oman tilansa ja läheistensä tilanteen sanon usein, että paljastit juuri ymmärtämättömyytesi. Hänellä vain on tarve puhua mitä otaksuu minun haluavan kuulla, jotta toista tapaamista ei tulisi tai ei ainakaan yhteistä tapaamista perheen kanssa. Näin on oikeutettu jatkamaan oman rakkaan harrastuksensa parissa ja kertomaan läheisilleen, että hän ymmärtää, vaikka ohjaaja ei sitä ymmärtänytkään. Tällöin voi läheiset soittaa hieman tuohtuneena ja ihmetellä ääneen, miten ymmärtämätön ohjaaja voikaan olla, kun ei ymmärrä heidän päihderiippuvaisen, erityisyyttä ja nokkeluutta. Tämä taas antaa ymmärtää sen, että päihderiippuvuudet ovat aina koko perheen sairauksia, joissa kielto tai sokaistuminen tilanteen todellisuudelle on koko perhettä koskettava. Toisinaan läheisiltä vie kauan ymmärtää ja nähdä tilanteen todellisuus. Todellisuus tulee eteen, kun loppuu usko päihderiippuvaisen selityksiin ja syiden etsimiseen muualta.

Kuten toisinaan olen todennut, alkoholisti sairastuu alkoholismiin ja läheiset alkoholistiin. Tämä nähdäkseni pitää paikkansa.

Kun sitten tulee ymmärrys sairaudesta ja sen vaikutuksista, tulee myös uudet näkökulmat elämään ja toipuminen alkaa. Samoin tapahtuu läheisten kohdalla. Valitettavasti aina ei näin kuitenkaan käy. Toisinaan päihderiippuvainen elää ”mutkun sitkun eikun ”-kuplassaan hautaan asti. Toisinaan hoidossa oleva henkilö  puhuu, kuten luulee ja haluaa ohjaajan häntä kuulla. Suu puhuu oikeita asioita, mutta sydämessään ei ymmärrä todellisuutta. Hän palaa vanhaan käyttävään aikaan ja soittaa häpeissään ohjaajalle. Kertoo, että olisi pitänyt uskoa, johon ohjaa sanoo, nii olisi, mutta et sitten uskonut. Tiesin, ettei se auta tai onnistu, olen sen itse aikanaan kokeillut. Päihderiippuvaisen hoidon onnistumisen kannalta on tärkeää oppia kohtaamaan ja käsittelemään tunteita ja jatkaa itsensä hoitamista. Rehellisyys on avainsana parempaan elämään, sen pitää tulla sydämestä.

Vasta kun mutkun, sitkun, eikun, miksen sanonut ja olisi pitänyt jää sanavarastosta pois ja sydämen tasolla ymmärtää, etten ole aiemmin ymmärtänyt, voi alkaa toipuminen.

”Kun lopetin taistelemisen ketään tai mitään vastaa” on yksi vapauttavimmista lauseista mitä päihderiippuvainen voi ymmärtää.

Haaste päihderiippuvuuden hoidossa on myös itse hoitoon lähtö. Kuinka saada päihderiippuvainen lähtemään kohti hoitoa. Tästä hieman tuonnempana, koska tämä on ihan oma aiheensa ja haasteellinen asia, johon oikealla tavalla ja oikein ajoitettuna voi vaikuttaa.

Olen tämän kaiken kokenut itse omakohtaisesti käyttöaikanani ja sittemmin työni kautta. Päihderiippuvuuden sairauskäsitys ja sen tietoisuuden hyväksyminen, että minulle eivät päihteet sovi, on parasta mitä päihderiippuvainen voi oivaltaa.

Tästä olen syvästi kiitollinen, että minulla oli halu ja kyky ottaa tämä tieto vastaan ja oivaltaa asioita uudesta näkökulmasta. Kaikki eivät tähän kykene koskaan. Syytä tähän ei kannata etsiä ainoastaan henkilöistä itsestään vaan miettiä onko he koskaan saaneet oikeanlaista apua? Riippuvuus kun on lähes aina voimakkaampi kuin oma tahto.

Kiitos kun jaksoit lukea.

Ystävällisesti

Harri