Yllä oleva otsikko on se kysymys mitä itse aikanaan mietin, kun lähdin hakemaan apua omaan päihderiippuvuuteen ja sen mukanaan tuomiin elämäni ongelmiin. Hoitoon lähtö pelotti, tulevaisuus pelotti ja kuitenkin halusin kohdata sen. Tiesin jossain sisimmässäni ettei se ”tuntematon” ainakaan pahempaa voisi olla, kuin silloinen elämäni.

Tänään liki 17 vuoden raittiin päihteettömän elämän jälkeen osaan kertoa miten elämäni on muuttunut. Elämässäni kun on muuttunut kaikki. Ei sen vähempää eikä enempää. Päivä kerrallaan eteenpäin.

Muistan hyvin viimeisen vuoden ennen raitistumistani. Elin elämääni yksin vailla itsetuntoa, inhosin itseäni ja omaa kyvyttömyyttäni hallita elämääni. Pääni sisäinen dialogi, jossa jatkuvalla syötöllä haukuin itseäni, arvostelin läheisiäni ja yritin etsiä syitä omaan kurjuuteeni, ajoi minut henkisesti siihen tilaan, että ainoana vaihtoehtona oli hakea apua tai. Olin valmis ottamaan apua vastaan, läheiseni oli tätä toivonut jo vuosia. Minulla ei enää ehtoja avun tai hoidon laadun suhteen, olin valmis.

Ahdistuksen määrä sisälläni oli niin valtava, ettei sitä vienyt pois enää edes päihteet. Päihde vain lisäsi ahdistustani. Pelkotilat olivat jäätäviä, pelko elämästä, pelko yksinäisyydestä, pelko huomisesta. Kuolemaa en ollut pelännyt enää vuosiin, sitä olin toivonut kuitenkaan se ei minua kohdannut. Kuoleman odottaminen oli kuin olisi seissyt metsässä ja odottanut, että harhaluoti osuisi. Sitä toivoi, sitä epätoivoisesti odotti ja kaikesta uhosta ja epätoivosta huolimatta se antoi odottaa itseään. Hyvä niin.

Valheiden verkko, jota oli vuosia ”kutonut”, yksi valhe tuonne ja toinen tänne sekä salaisuuksien säiliö jota oli vuosia täyttänyt olivat niitä, jotka aiheuttivat jatkuvaa ahdistusta ja kiinnijäämisen pelkoa. Kuitenkin olin itse ainoa, joka enää usko valheisiini. Elin omassa kuplassani. Eräs minulle tärkeä läheinen sanoi minulle jo vuosia aiemmin, ei Harri se, että valehtelet se ei enää satu, siihen on turtunut. Sen sijaan satuttaa se, että näkee kuinka sinä itse uskot omiin valheisiisi.

Täydellinen luottamuksen puute ja läheisten pettymykset sekä loukatuksi tulemiset ajoivat läheiseni siihen pisteeseen, että heidän vain oli luovutettava. Luovutettava siksi, että he pysyisivät ns. järjissään.

Olin monen tahon mielestä menetetty tapaus. Terveydenhuollon, psykiatrian, sosiaalityön ja päihdetyön tahot olivat vähintäänkin turhautuneita. Puhumattakaan omasta perheestäni, he olivat surullisia, epätoivoisia ja peloissaan. Moni läheiseni oli täysin varma siitä, että kuolen pois, sitä he olivat olleet jo vuosia.

Tänään minulla on puoliso, olen ollut 10-vuotta naimisissa, minulla on lapsuuden perhe, minulla on ystäviä, minun ei enää tarvitse kokea yksinäisyyden tunnetta.

Tänään olen työelämässä, olen ollut jo 15-vuotta. Teen työtä, joka on vahvasti osa minua ja osaan arvostaa itseäni. Olen työssäni hyvä, näin minulle on kerrottu ja mikä tärkeää, tiedän sen itsekin. Työni arvostaa minua, näin koen. Kuten terapeuttini minulle aikanaan sanoi, huipulle on hyvä pyrkiä, siellä on tilaa, siellä ei vielä ole ketään.

Parhaani kun teen, se riittäköön.

Elän tänään sitä elämää, joka aikanaan tuntui tylsältä, jota kuitenkin tavoittelin ja josta olin katkera muille. Aikanaan se, että elämässä olisi asiat hyvin, tuntui pelottavalta ja saavuttamattomalta. Elän kuuluisaa oman näköistä arkeani, jossa voin olla oma itseni. Elämää kaikilla oikeuksilla ja velvollisuuksilla. Raitis elämä perustuu rehellisyyteen ja avoimuuteen. Näin minulle aikanaan sanottiin ja näin se myös on. Oma etuni ei koskaan saa olla yhteisön tai läheisteni etua suurempi.

Olen monta asiaa joutunut tai saanut opetella uudestaan. Opetellut välittämään itsestäni, opetellut puhumaan omista asioistani, ottamaan vastuun asioistani ja kohtamaan ilot ja surut, kohtamaan hyvät asiat ja vastoinkäymiset. Olen saanut opetella myös kuuntelemisen taidon. Kuuntelemalla saan vastauksia niihin asioihin, joita mietin tai, jotka minua askarruttaa.

Saan edelleen hoitaa itseäni, se on kaikkein tärkeintä elämässäni. Huolehtimalla itsestäni huolehdin osaltani myös läheisteni hyvinvoinnista. Annan heille mahdollisuuden elää omannäköistä elämäänsä.

Samalla kun näitä ajatuksiani kirjoitan, muistutan itseäni siitä, ettei minulla ole mitään hätää, ei pelkoa tulevaisuudesta, eikä pelkoa tästä päivästä. Voin todeta, että tänään olen kiitollinen siitä mitä minulla on. Opin onnistumisista, opin vastoinkäymisistä, ne eivät enää saa minua pois tolaltani vaan ovat osa sitä kuuluisaa omannäköistä elämääni.

Halu elää ja vaikuttaa omaan elämääni on tänään suuri. Halu oppia eletystä elämästä ja uteliaisuus tulevaisuutta kohtaan on mukana matkassani koko ajan.

Olen raitistumiseni myötä menettänyt yksinäisyyden, pelon, ahdistuksen ja kurjuuden maksimoisen kyvyn. Tilalle olen saanut paremman elämän, läheiseni, työn ja ennen kaikkea olen löytänyt itseni, kuka olen, mitä toivon ja haluan tai ainakin olen jo hyvällä alulla näissä asioissa.

Matka jatkuu ja tänään olen osa sitä. Kuten aikanaan kansantaitelija Irwin Goodman lauloi, ”maailman on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille ja mielenvapaus”

Jokaisella on mahdollisuus päihteettömään raittiiseen elämään, siihen pitäisi antaa myös mahdollisuus. Muutos vaatii rohkeutta kohdata asioita, nöyryyttä hyväksyä ne ja rehellisyyttä itselle ja muille, jotta tulevaisuus olisi parempi. Osatotuuksilla ei pitkälle pötkitä. Sisäinen todellinen minä on tärkeämpi kuin se millaisen kuvan haluan antaa itsestäni muille. Tiedän näiden asioiden kantavan elämää eteenpäin, siksi teen tätä työtäni ja osaan osaltani auttaa muita, jos tai kun haluaa ottaa apua vastaan.

Kun pysymme perusasioiden ääressä ja näemme sekä koemme ne rehellisesti, elämämme perusta pysyy kunnossa.

Tampereella 10.10.2019

 

Harri Nyman

Päihdeterapeutti/toipunut päihderiippuvainen