Päihdehoidon vaikuttavuus

kuva2

Olen törmännyt viime aikoina netin ja sosiaalisen median ihmeellisessä maailmassa kirjoituksiin, jotka käsittelevät eri päihde- ja riippuvuushoitojen tuloksellisuutta. Tämä on hyvä asia, että aihetta nostetaan esille. Eri päihde- ja riippuvuushoitojen välillä on eroja. Niiden tavoitteet vaihtelevat suuresti ja samalla hoidollinen tulos.

Toipumiskeskeinen, 12-askeleen hoitotyö (minnesota-malli) on varmasti paras hoitomuoto päihderiippuvuuteen ja samalla myös peliriippuvuuteen. Tässä hoitomuodossa ainoana tavoitteena on päihteetön raitis elämäntapa. Päihteetön ja raitis potilaalle ja samalla myös läheisille parempi elämän laatu. Aukoton hoitomuoto ei tämäkään ole, kaikkia emme pysty auttamaan, vaikka halu olisikin. On erilaisia asioita, jotka valitettavasti ovat esteenä toipumiselle. Päihderiippuvuudessa ne ovat omantilan kieltäminen ja kykenemättömyys olemaan rehellinen itselle ja läheisille. Usein taustalla on henkilön luoteenpiirre, joka on hänelle esteenä aloittaa toipuminen. Paljon puhutaan persoonallisuuden häiriöistä.

Eri päihdehoidon toimijat ilmoittavat erilaisia hoitotuloksia, mittaavat ”raitistumisprosentteja” hieman eri tavoilla. Yhtä kaikki toipumiskeskeiset hoitomuodot ovat tämän valtakunnan tehokkaimpia hoitomuotoja päihderiippuvuuteen ja peliriippuvuuteen. Oman näkemykseni mukaan eri hoitopaikoissa on tänä päivänä hyvin ammattitaitoista henkilökuntaa. Heillä oman toipumiskokemuksensa lisäksi on ammatillinen koulutus ja laaja ammattitaito. Enää ei kannata puhua eikä pidä puhua vain ”raitistuneista juopoista” työtä tekemässä. Tosin oma toipuminen on todellisuudessa koko työotteen tärkein työkalu. Ymmärtää potilasta ja olla hänelle ammatillisena vertaistukena, sekä antaa hänelle tietoa päihderiippuvuudesta ja toipumisesta oman toipumiskokemuksen kautta. Myös tutkittu ns. faktatieto on tärkeässä roolissa.

Kun sitten mietitään hoitotuloksia ja mitä ne merkitsevät tai miten ne mitataan, yksi asia jää monesti näistä pois. Läheiset ja heidän toipuminen. Mikäli käy niin, että itse potilas jatkaisikin päihteidenkäyttöä hoidon jälkeen, saa läheiset lähes aina apua omaan jaksamiseensa. He kun ovat usein oman jaksamisensa äärirajoilla. Tämä on tullut selväksi 13 vuoden työkokemuksella ja oman lähes 15 vuotta kestäneen päihteidenkäytön aikana. Minun läheiseni saivat avun omaan elämään ja samalla auttoivat minua näkemään paremmin omaa tilaani ja omaa muuttunutta käyttäytymistäni sekä arvomaailmaa.

Toipumiskeskeinen (minnesota-mallinen) hoito-ohjelma lähestyy ja hoitaa aina päihde- ja peliriippuvuutta koko perhettä ja lähipiiriä koskettavana sairautena. Tämä on yksi ratkaiseva ero verrattuna moneen muuhun hoitomuotoon. Myös hoitomuodossa käytettävä sairauskäsitys poikkeaa. Päihderiippuvuus nähdään primäärinä, kroonisena ja parantumattomana sairautena, jolloin ihmiseltä katoaa kyky kontrolloida omaa päihteidenkäyttöä. Lisäksi hänellä on jatkuva tarve kontrolloida myös omaa päihteettömyyttään ja tarve osoittaa muille, että hän kykenee olemaan ilman päihdettä. Hän ei kuitenkaan enää kykene tähän. Tällöin paras ja itse sanon, myös ainoa vaihtoehto on päihteetön raitis elämäntapa.

Itselleni vuonna 2003 oli hoidollisesti yksi merkittävimmistä asioista läheisteni mukana olo hoitokokonaisuudessa. Läheiskohtaamiset (la ja su), läheisten tunteiden kuuleminen ja samoin läheisten odotusten ja toiveiden sekä positiivisten asioiden läpikäyminen, puolin ja toisin. Tällöin itseltäni karisi viimeinenkin ajatus siitä, ettei oma päihteidenkäyttöni olisi ollut niin pahaa kuin muilla. Olihan vuosia vertaillut itseäni heihin, joilla päihderiippuvuus oli edennyt vielä pidemmälle. Hoitoon lähtiessä olin todellisuudessa samassa tilassa, kuitenkaan itse en sitä vielä nähnyt. Läheiseni avasivat minulle, millainen oli päihdepersoonani, olin verbaalisen ja henkisen väkivallan taitaja. Tämä piirre poistui, kun raitistuin.

Oletuksena, että en olisikaan raitistunut, tiedän tänään, että läheiseni olisivat saaneet apua omaan jaksamiseen ja varmuuden siitä, että päihteidenkäyttöni ei ollut heidän syy. Tätä ”totuutta”, kun olin heille toistanut jo vuosia. He myös pääsivät mukaan jatkohoitoon. Heille se oli vähintään yhtä tärkeää kuin minulle itselleni. Hoitotulos olisi ollut loistava joka tapauksessa, vähintään 50 %. Olihan pyrittänyt kuin pässiä narussa heitä vuosia. Vanhempani, siskoni, elämänkumppanini, ystäväni ja lukuisat työkaverini olivat varmasti saaneet osansa käyttäytymisestäni. Unohtamatta muita läheisiäni, tätini ja serkkuni. Matti ja Marjatta sekä heidän perheensä, siis he, jotka olivat yrittäneet vuosia pitää minusta huolta, kun omat vanhempani eivät enää jaksaneet. Tuohon aikaan läheiseni olivat täysin loppu ja voivat todella huonosti, voi sanoa, että he oireilivat enemmän kuin minä.

Kun siis lähestymme ja hoidamme päihde- ja peliriippuvuutta koko perheen ja lähipiirin sairautena, pitää aina ottaa huomioon myös kaikkien toipuminen. Oma ajatukseni on, että hoito epäonnistuu todella harvoin. Harvoin käy niin, ettei apua ja ymmärrys tavoittaisi yhtäkään ihmistä.

Tarkoitan siis, että hoitoon saapuva henkilö ei ymmärrä omaa tilaansa, ei näe oman päihteidenkäytön seurauksia. Omasta mielestään hän on olosuhteiden uhri, väärin ymmärretty ja kaiken lisäksi hoitohenkilökunta ei ymmärrä häntä. Hän voi näennäiset viedä koko neljän viikon hoidon läpi, mutta todellista muutosta ei hänen sisällään tapahdu. Hänen läheisensä saavat ymmärryksen, tulevat kuulluksi ja pääset oman toipumisen alkuun. Tällöin hoito ei ole epäonnistunut, hoito on tehnyt ns. tehtävänsä. Tuloksena vähintään 50 %. Kyseessä kun on koko perheen ja lähipiirin sairaus, jolloin kaikki tarvitsevat apua. Myös hoidon todellista vaikuttavuutta pitäisi aina mitata koko perheen sairauden näkökulmasta.

On olemassa myös tilanteita, joissa potilas raitistuu, mutta läheiset jäävät kipuilemaan omaa tilaansa, eivät tunnista omaa avun tarvetta, ovat sitä mieltä, ettei heitä vaivaa mikään. Kun päihderiippuvainen raitistuu ja samanaikaisesti hänen käytöksensä muuttuu, hänen itsetunto kohoaa ja hänelle tulee omia terveitä tavoitteita elämälleen sekä omat mielipiteet asioihin. Tällöin katoaa sen roska-astia, johon läheinen on saanut vuosia kaataa paskanolonsa. Mitä hän tekee? Hän jää joko polkemaan paikalleen tai jossain vaiheessa hän ymmärtää hakea apua. Kielto omaa tilaa kohtaan ei koske siis vain päihderiippuvaista vaan se voi olla myös esteenä läheisen toipumiselle. Tässäkin tilanteessa puhumme koko perheen sairaudesta.

Mitä sitten on raitis päihteetön elämä ja millä aikajänteellä sitä voi mitata? Omasta kokemuksestani voin kertoa sen, että noin kolmen vuoden raittiin elämän jälkeen tunsin, että nyt raitis elämäntapani on vakaalla pohjalla.

Mitäpä jos päihde jää pois, toinen riippuvuus astuu kuvaan? Mitäpä jos päihde jää pois, mutta käyttäytyminen on tämänkin jälkeen hyvin itsekeskeistä, niin että se häiritsee muita. Mitäpä jos päihde jää pois ja henkilöllä on jatkuva tarve korostaa itseään, tehdä ”yhteisiä” päätöksiä ajatellen ensisijaisesti omaa etuaan? Oma etu on tärkeämpi kuin esim. yhteisön tai työpaikan etu?

Itse esimerkiksi kärsin edelleen, kohta 16 vuoden raittiin elämän jälkeen sellaisista tilanteista, joissa pitää käsitellä ns. negatiivisia asioita. Olen edelleen sen asian suhteen toipumisen polulla. Raittiuteni alku vuosina en edes sitä itsestäni tunnistanut. Raittiuden yksi mukanaan tuoma asia on, tunnistaa ja hyväksyä asiat, jotka tuntuvat itselle epämukavilta ja yrittää parhaansa mukaan korjata ja kehittää niitä parempaan suuntaan.

Raitis päihteetön elämä ei ole prosessi tai opinnäytetyö, se on elämäntapa, joka vaatii ”jatkuvaa” huoltoa ja hoitoa. Koska raitis elämä alkaa ja koska se loppuu? Se alkaa, kun päihde jää pois ja samalla muuttaa omaa ajatteluaan ja käytöstään. Se loppuu, kun ajattelua, käytös ja arvomaailma ensin muuttuu/palaa vanhaan. Siihen loppuu raitis elämä, joka mahdollistaa sen, että on kykenevä ottamaan ensimmäisen ryypyn. Ryyppy ei koskaan tule ”pyytämättä ja yllättäen” nurkan takaa kuin ennen muinoin erään henkilön faksit.

Raitis elämä on paitsi päihteen poisjääminen, sen on myös täydellinen elämäntavan muutos. Sen kulmakiviä ovat mm. rehellisyys, avoimuus, toisten kunnioitus ja oman itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on, viimeisestä toiset puhuvat mielenrauhana. ”Kun ei enää tarvitse taistella mitään tai ketään vastaan”, on yksi hienoimmista määritelmistä raittiille elämälle mitä olen koskaan kuullut. Sitä odotellessa ja sen eteen töitä tehdessä, ajoittain jopa pitkiä aikoja olen saanut tuon tunnetilan kokea. Nykyään on harvinaisempaa, että se loistaisi poissaolollaan. Siitä olen kiitollinen, samoin kuin kaikesta mitä minulla tänään on.

12-askeleen hoidolla on kaikkein parhaat hoidolliset tulokset, mitataan ne sitten vuoden raittiudella (vuoden hoitokokonaisuus) tai mitataan ne pidemmällä raittiudella ja elämänlaadun muutoksella. Toipumisen myötä merkittävää on myös läheisten elämänlaadun kohoaminen, koska raitis elämäntapa antaa mahdollisuuden myös siihen.

Lisäksi moni hoitoa tarjoava taho tekee varmasti hoidon kehittämisen ja erilaisten hoidon vaikuttavuuden tutkimusten/kyselyiden parissa hyvää ja koko toipumiskeskeistä hoito eteenpäin vievää arvokasta työtä. Arvostan itse työtäni ja haluan keskittyä toipumiskeskeisen hoidon eteenpäin viemiseen.

Harri Nyman

Päihdeterapeutti ja raitis päihderiippuvainen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s