Alla on Haran kirjoitus perheen joulusta. Toivottavasti tulevaisuudessa yhä useammassa perheessä lapset saisivat kokea raittin, turvallisen ja kauniin muistorikkaan joulun. Sellainen ei ole Haran muisto aina ollut.

Joulun taikaa lapsen näkökulmasta

Kun olin, 70-luvulla, alle kouluikäinen pieni poika, muistoni joulusta ovat pääosin ihania. Joulukuu oli mahtavaa aikaa väreineen ja tuoksuineen. Tein lahjatoivelistan pukille. Etsin aamuisin tonttujen jalanjälkiä ulkoa ikkunoiden alta. Leivoin äidin kanssa pipareita ja torttuja. Koristelin isän kanssa kuusen.

Jouluaatto ja välipäivät olivat tuolloin vuoden parasta aikaa. Paljon muuten töissä olevat vanhempani olivat kummatkin kotona. Lahjoja ei määrällisesti ollut paljoa ja suurin osa niistäkin olivat pehmeitä paketteja.  Aina kuitenkin oli se yksi iso kova paketti. Syötiin, saunottiin, ulkoiltiin ja pelattiin seurapelejä. Vanhemmat lukivat joululahjakirjojaan ja minä leikin legoillani. Parasta oli se, että sai olla oman perheen kanssa kotona. Rakastin joulua.

80-luvun alussa isäni sai mahdollisuuden ryhtyä PK-yrittäjäksi, mikä tarkoitti muuttoa uudelle paikkakunnalle, juuri kun aloitin peruskoulun ensimmäisen luokan. Äitini alkoi myös työskennellä isäni yrityksessä. Perheen taloudellinen tilanne parani ja joululahjoissa kovien pakettien määrä alkoi kasvaa.

Noihin aikoihin isä oli paljon työmatkoilla ja niiltä palatessaan hän oli hyvin kummallinen. Haisi pahalle ja käyttäytyi omituisesti. Isän ollessa reissuillaan äiti muuttui kireäksi ja alkoi suuttumaan minulle pienistäkin asioista. Yritin kaikkeni olla ja toimia niin, että äiti ei minulle suuttuisi. Mutta vaikka päälläni olisin huoneen kulmassa hiljaa seisonut, niin aina se äidin raivostuminen oli jossain vaiheessa edessä. Kun isä oli kotona, niin hän puuhasteli jotain jossain päin taloa ja illan mittaan aina muuttui sekavaksi, kunnes lopuksi nukahti olohuoneen nojatuoliin.

Joulukuu muuttui vuoden ihanimmasta ajasta vuoden kurjimmaksi. Isä teki paljon töitä ja oli reissussa. Äiti valmisteli joulua, mutta mukava yhdessä joulun laittaminen muuttui suorittamiseksi. Vaikka kuinka yritin äitiä auttaa, niin aina tuntui, että jotain tein väärin, kun hän minulle jatkuvasti jostain raivosi.

Jouluaatto alkoi aina vanhempien riitelyllä. Äiti komensi isää, että: ”Nyt on sitten sellainen joulu, että tällä kertaa et juo!” Vanhempien riitely loppui yleensä siihen, kun joulurauhan julistus TV:stä yhdessä katsottiin. Sitten syötiin jouluateria, jaettiin lahjat synkässä hiljaisuudessa, jonka jälkeen kaikki vetäytyivät omiin oloihinsa. Äiti luki kirjaa, isä katsoi TV:tä ja minä rakentelin joululahjalegoja omassa huoneessani. Jossain vaiheessa iltaa isä sitten oli taas humalassa ja äiti raivosi. Muistan miettineeni, että:” Miksi äiti ei vain anna isän olla. Eihän siitä mitään haittaa kellekään ole, että se nojatuolissa nukkuu?”

Tuolla kaavalla mentiin viisi vuotta. Kun olin kuudennella luokalla isäni sai ajatuksen ratkaista joulun ongelma. Jos kerran joulun laittaminen on äidille niin raskasta, niin mitä jos lähtisimme Bomba talolle itäsuomeen joulua viettämään. Vuokrattaisiin mökki sieltä. Jouluillallinen käytäisiin syömässä valmiissa pöydässä Bomba talolla ja sitten jaettaisiin lahjat mökillä.

Ja niin me tehtiin. Automatkasta tuli ikimuistoinen. Äiti oli koko syksyn kerännyt höyryä isän reissuista ja jatkuvasta tissuttelusta ja heti auton startattua, alkoi ojentaa isää. Muutaman tunnin äidin raivoamista hiljaa kuunneltuaan isä lopulta sai tarpeekseen ja eräällä pitkällä suoralla, tukkirekan tullessa vastaan, isä vaihtoi vasemmalle kaistalle ja huusi kurkku suorana: ”Nyt jumalauta akka! Turpa kiinni tai lähdetään täältlä koko perhe!” Äiti hiljeni ja viime hetkellä isä vaihtoi takaisin omalle kaistalle. Loppumatka oli autossa kuoleman hiljaista. Tapahtuneesta ei koskaan ole puhuttu.

Jouluaattona aamupäivä meni Jurttivaaran rinteillä lasketellessa. Bomba talon jouluillallinen oli erinomainen ja isä piti siellä lupauksensa olla juomatta mitään. Lahjat jaettiin mökillä ja minusta tuntui, että vihdoin oli joulu palannut meidän perheeseen.

Lahjojen jaon jälkeen isä pyysi minua kanssaan joulusaunaan. Kun isä oli pukuhuoneeseen jo mennyt, äiti vielä muistutti minua, että: ”Pidähän sitten poika huolta, että isäsi ei mitään juo!”

Pukuhuoneessa isä puolestaan sanoi, että: ”Tehdäänkö poika niin, että isi ottaa nyt pari saunaolutta ja sinä saat kokista, jos et äidillesi sitä kerro”. Kokis kuulosti kovin houkuttelevalta, joten totta kai suostuin isän ehdotukseen.

Kun sitten tupaan tultiin isän kanssa jäähdyttelemään, niin äiti haistoi välittömästi oluen tuoksun isän hengityksessä. Äiti huusi isälle, että: ”Saatanan paska! Sähän lupasit, että tänä jouluna et mitään juo!”

Isällä oli vain pyyhe lanteillaan, kun hän avasi oven mökin takaterassille ja juosta säntäsi paljain jaloin puolialastomana metsän siimekseen. Minä seisoin sanattomana olohuoneessa ja katsoin hädissäni äitiä. Äiti tuhahti jotain, otti kirjansa ja jatkoi sen lukemista sohvalla.

Kun isää ei toviin kuulunut takaisin, kysyin äidiltä: ”Pitäisikö meidän mennä katsomaan mihin isä juoksi? Jos se on vaikka kaatunut ja loukannut itsensä, eikä pääse takaisin metsästä?”

Siihen äiti vain tokaisi, että: ”Toivottavasti sudet syövät sen paskan.”

Minä: ”Onko siellä susia?”

Äiti: ”Totta kai siellä on. Ollaanhan me kuitenkin ihan itärajan tuntumassa. Toivottavasti ovat nälkäisiä.”

Kun aikaa oli kulunut parikymmentä minuuttia, puin ulkovaatteet päälleni, otin taskulampun ja lähdin takaovesta katsomaan, minne isän hankeen jättämät jäljet johtaisivat? Aluksi jäljet johtivat syvemmälle metsään, mutta sitten vähitellen alkoivat kaartaa takaisin mökkiä kohden. Jäljet johtivat mökin etupihalle ja loppuivat aurattuun pihaan. Mihin isä oli mennyt?

Mökin parkkipaikalla seisoessani kuulin jostain hiljaista joulumusiikkia. Mökin pihalla oli suksivarasto, josta musiikki tuntui kuuluvan. Avasin suksivaraston oven ja näky oli hämmentävä.

Isäni istui varastossa retkituolissa lasketteluhaalari päällään. Isän vasemmalla puolella oli pöytä, jolla oli, avoin suklaakonvehtirasia ja pieni matkaradio, josta joulumusiikki kuului. Käsissään isällä oli konjakkilasi ja puolillaan oleva litran konjakkipullo. Isä oli viettämässä laatuaikaa suksivarastossa sen hänelle kaikista rakkaimman kanssa.

En saanut sanaakaan suustani, jolloin isä sanoi: ”Hei kulta! Tulin tänne turvaan hullua äitiäsi. Kuulithan, kuinka se raivostui, muutamasta saunaoluesta? Tehdäänkö niin, että minä jään vielä joksikin aikaa tänne varastoon ja mene sinä sisälle rakentamaan legojasi? Mutta älä kerro äidillesi, missä olen! Saat sitten huomenna tämän vieressäni olevan lahjapaketin, joka jäi aikaisemmin sinulle antamatta.”

Ja niin minä palasin takakautta takaisin mökkiin.

Äiti kysyi:” Löysitkö äijää?”

Minä vastasin, että: ”En uskaltanut seurata jälkiä kovin pitkälle metsään, kun siellä on niin pelottavaa.”

Rakentelin legoja puolisen tuntia, kunnes äitini alkoi pukea päälleen. Kysyin: ”Mihin olet menossa äiti?”

Äiti vastasi, että:” Lähden respaan soittamaan palokunnalle, että käyvät hakemassa isäsi raadon pois metsästä.”

Silloin tunnustin äidilleni, että löysin isän ja, että se on suksivarastossa juomassa konjakkia.

Luonnollisesti äitini raivostui minulle silmittömästi. Haukkui, että: ”Samanlainen paska olet kuin isäsi! Maailma olisi paljon parempi paikka, jos isälläsi olisi ollut sen verran selkärankaa, että olisi uskaltanut ajaa sitä tukkirekkaa päin!”

Ja niin menetin joulun yli kahdeksi kymmeneksi vuodeksi…

Takaisin joulun sain 38 vuotiaana, kun sain ymmärryksen päihderiippuvuus sairaudesta ja ymmärsin, että isäni oli sairastunut alkoholismiin, äitini alkoholistiin ja että minä olin summa noista edellisistä. Päihderiippuvuus ei ole pelkästään yksilön sairaus, vaan koko perheen sairaus. Toipuminen on kuitenkin mahdollista. Niin päihderiippuvaiselle kuin läheisillekin.

Tänäkin vuonna toivon, että mahdollisimman moni päihderiippuvainen tai läheinen löytäisi rohkeuden ottaa apua vastaan…

Harri Nousiainen

Päihdetyöntekijä