Olen erityistapaus!

 

HäpeäAsioita ja asenteita, joita kohtaa päihdetyössä. Nämä asenteet usein estävät toipumisen. Se, että kokee itsensä erityistapauksena, on niistä yksi.

Olen erityistapaus, tuskin muuta.

Olen valmis lähtemään hoitoon, jos saan itse päättää koska ja millaista hoitoa minä tarvitsen. Ainakin minun pitää saada oma huone, yksilöterapiaa, kuunnella musiikkia ja katsoa televisiota. Lisäksi minun pitää saada soittaa kotiin, työmaalle ja ties minne päivittäin. Toiset hoidossa olijat eivät näitä oikeuksia tarvitse, tuskin heillä on kotia tai työmaata, saati erityisen tärkeitä hoidettavia asioita, mutta minä tarvitsen, olenhan erityistapaus. Maailma seisahtuu, jos minä en pääse hoitamaan asioitani. Vaimo ei pärjää kotona, työpaikalla työkaverit ryssii asiat ja verottaja tarvitsee viikoittain tietoa minusta. Tosin juuri päättyneen kahden kuukauden putkeni aikana he pärjäsivät, mutta nyt on aika laittaa asiat järjestykseen, hoitohenkilökunnan on pakko ymmärtää se, olen erityistapaus.

Jos henkilökunta ei tätä ymmärrä, on hoitopaikka minulle väärä. Menen toisaalle, paikkaan, jossa saan erityiskohtelua. Olen niissä paikoissa ennenkin viihtynyt, tosin raitistunut en ole, mutta minullehan on tullut hoidon jälkeen elämään ongelmia, kuten kanssaihmiset.

On sellaisiakin hoitopaikkoja, joissa on säännöllinen päivärytmi ja ryhmäterapiaa. Minulle ei sovi kumpikaan, ei säännöllisyys, saati aikaisin herääminen. Minä en puhu omista asioistani, minä mietin niitä ja voin, jos huvittaa hieman valottaa asioitani, mutta vain hieman. Mietin niitä mieluummin. Juuri päättyneen kahden kuukauden putken aikana sain asiani melkein mietittyä, solmuun. Nyt on aika miettiä ne järjestykseen ja mahdollisimman nopeasti, siihen en tarvitse toisia sekoittamaan ajatuksiani.

Hoidossa muut ovat hieman outoja, he ovat vanhempia kuin minä, he ovat epäsiistimpiä kuin minä ja heidän kanssaan ei voi puhua. He ovat jäänteitä 1900-luvulta, he katsovat televisiosta kympin uutisia, tuskin tietävät mikä on internet. Minä sen sijaan katson yöllisiä urheilulähetyksiä, kuuntelen Spotifytä. Nämä kalkkikset ja peräkammarin pojat tuskin edes tietävät mitä ne ovat, mutta minä tiedän, olen erityistapaus ja minun pitää saada erikoiskohtelua. Mikäli vain saisin katsoa urheilua ja kuunnella musiikkia, raitistuisin melko varmasti. Viimeksi melkein raitistuin, vaan en ihan, liekö syy väärien kappalevalintojen. En mene mielelläni muiden seuraan, viihdyn omassa huoneessani. En suostu jakamaan huonettani, tarvitsen oman sviitin ja tilaa hengittää, en kaipaa muiden juttuseuraa.

Muut ovat juoneet viinaa, hakanneet varmaankin vaimoaan, tekevät kuulemma töitä (tätä epäilen vahvasti). Yksi kertoi olevansa yrittäjä, mikä lie nakkikioskiyrittäjä. 

Minulla on ollut varmasti rankempaa, jo lapsuudesta lähtien. Olen hieman (varovasti arvioiden) parempi kuin toiset, minulla on ollut laadukkaammat päihteet ja olen olosuhteiden uhrina joutunut väärälle tielle. Pukeudunkin paljon laadukkaammin. Läheiseni ovat puhuneet päihderiippuvuudesta, mutta minulla kaikki on väärinymmärrystä ja olosuhteista johtuvaa. Voin lopettaa koska vain, minulla riittää itsekuria, kun sen päätän. Viimeksi olin jo niin lähellä sitä päätöstä, mutta eteeni tuli kuin tyhjästä ongelmia ja vastoinkäymisiä, muiden aiheuttamia. Kun minulla olisikin avarakatseisemmat ja rikkaammat vanhemmat, se auttaisi melko varmaan.

Hoidossa kertovat, että pitäisi lopettaa kokonaan päihteen käyttö. Ehkä muiden, mutta minä voin ottaa joskus viihteelle mennessä, osaan juhlia kyllä, olenhan tahdonvoimaa täynnä oleva kaveri, hieman parempi kuin muut vellihousut, olen erityistapaus.

Minulla ei ole edes läheisiä, jotka olisivat joutuneet kärsimään päihteen käytöstäni. Olen sellainen fiksu kaveri. Sen sijaan olen joutunut kärsimään läheisteni ahdasmielisyydestä, josta syystä olen henkisten paineiden uhri. Näitä henkisiä paineita olen pakosta joutunut lääkitsemään lääkärin minulle määräämillä lääkkeillä, joita joku ahdasmielinen terapiatyöntekijä sanoo päihteiksi. Enkö koskaan pääse eroon ahdasmielisyydestä, se näköjään seuraa minua kaikkialle. Kun yritän hakea apua, minut torpataan vaikka tiedän mikä minua auttaa. Toiset yrittävät tyrkyttää minulle jotain ahdasmielistä terapiaa. Miksi minun pitäisi puhua itsestäni, sen sijaan minulle olisi tarpeellista puhua muiden tekemisistä ja muiden ongelmista. Kun ne saadaan hoidettua helpottaa minuakin, olen erityistapaus. Onhan vaimoni persoonallisuus(kin) koko sukuani häiritsevä tekijä.

Hoitolaitoksessa, jonne olin menossa ja meninkin, oli säännöt?!? Minä en sääntöjä kaipaa, minä olen erityistapaus. En tarvitse television katseluaikoja, en puhelin tai vierailuaikoja. En siedä sitä, jos vapauttani rajoitetaan.

Sanoivat, että terapiassa pitää olla aina ajoissa. Koskee muita, ei minua. Minun tupakkitaukoni nyt vain ovat pidempiä. Ruoka on välttävää, mutta minulla on keliakia, laktoosi-intoleranssi yms. Lääkäri näitä ei ole todennut, mutta minulla ne on. Eikä vatsani kestä Kultakatriina kahvia. En myöskään syö elävää lihaa, en kuollutta lihaa ja kalaan en koske. Tuotteiden joukkoon oli eksynyt Pirkka tuotteita, minä kun olen S-kaupan jäsen, joten vihollisen tuotteisiin en koske.

Puhuvat jostakin jatkohoidosta? Mikä lie, en tarvitse moista, se ei ole minua varten. Mietin ja tiedän parhaiten mitä jatkossa tarvitsen, en ainakaan 11 kuukautta meinaa kuunnella muiden jorinoita. Omiani en heille juttele, kerron ne korkeintaan masennukseen ja ahditukseen erikoistuneelle lääkärille, hänellä on oikeat tropit niihin. Terapia, ryhmät ja kokoontumiset ei ole minua varten.

En saa nukuttua, kun lääkitystäni ajetaan alas, sanovat kyseistä puoskaria joka alasajon teki, lääkäriksi. Minun alasajoni pitää tapahtua toisin, se voi jatkua vielä kotona, olenhan erityistapaus. Se mikä sopii muille, ei sovi minulle, mutta se mikä sopii minulle sen pitää sopia myös muille. Muiden pitää ymmärtää, kuunnella asioitani ja olla myötätuntoisia, muuten saatan pahoittaa mieleni, olen herkkä erityistapaus.

Suutun, jos en saa tahtoani läpi. Kun yksi työntekijä ei anna lupaa, kysyn seuraavalta hieman erilaisella tavalla.

Puhelinaika on tunti, kyllä minä voin jutella puolitoista, olen erityistapaus ja säännöt eivät suoranaisesti koske minua, varsinkin jos annoin jo myöden puhelimenkäytöstäni. Minä en pärjää ilma puhelinta, en nettiä, en Spotyfitä, en Netflixiä, enkä varsinkaan yöllisiä urheilulähetyksiä.

Lähden ja poistun muualle, kerron näistä puutteista ja ahdasmielisyydestä vakuuttavasti läheisilleni. Kerron etten pysty olemaan tässä paikassa, jossa rajoitetaan elintilaani, minua ei ymmärretä, minun pitäisi hyväksyä muut ja tulla vielä heidän kanssaan juttuun. Täällä ei ymmärretä sitä, että olen erityistapaus, joka tarvitsee erityiskohtelua. Tunnistan ja tunnustan toisten puutteet ja virheet, se on helppoa, kun itse olen jäänyt paitsi niitä.

Tampereella

2.9.2018

Harri

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s