Alkaa olla se aika vuodesta kun työssäkäyvillä ja opiskelijoilla kesäloma on loppunut tai loppumaisillaan. Suurimmalla osalla väestötä paluu arkeen ei tuota tuskaa, mutta päihderiippuvuutta sairastavilla meinaa liian usein ote lipsua ja paluu työmaalle viivästyy tai on ainakin sangen hankalaa.

Palataan aikaan kun suunnittelin kesälomaani, siis ennen vuotta 2003. Olin mielessäni käynyt läpi mitä kaikkea lomalla teen. Missä käyn ja kenen kanssa vietän aikaa. Suunnitelmat oli sinällään vilpittömiä ja monen ulkopuolisen silmin aivan realistisia.

Loman piti alkaa rentouttavalla mökki viikonlopulla. Mökille toki meninkin ja lämmitin saunan, mukanani ”muutama” olut. Siitä se sitten hiljalleen viikko lähti käyntiin ja muistikuvat harveni mitä pidemmälle viikko vierähti. Palasin kotiin tärisevänä, ärtyisänä ja helvetillisen morkkiksen saattelemana. Olin töpännyt taas itseni läheisteni silmissä. Asiat joita olin suunnitellut tekeväni viikon aikana, ne oli joko tekemättä tai jäänyt alkutekijöihinsä. Olin käynyt paikallisessa terveyskeskuksessa paikattavana, olin puita halkoessani kaatunut puukasan viereen ja otsassani oli mandariinin kokoinen kuhmu. Puhumattakaan erittäin hyvin toimivasta vatsastani ja sen mukanaan tuomista tummista vanoista uusissa kesäpöksyissäni. Läheisteni tuntemuksia tuskin tarvitsee erikseen kertoa, vittu mikä jätkä oli silloisen kihlattuni ainoa toteamus ja jäätävä katse keskellä helteistä kesäpäivää.

Kotiin palattuamme oli vuorossa viikko Tampereella. Muistikuvat tästä viikosta ovat vähintään yhtä hatarat kuin mökkiviikosta. Viikko Tampereella sujui pääsääntöisesti muutamassa paikallisessa ravitsemusliikkeessä, unohtamatta parin päivän reissua pääkaupunkiseudulle, tänne lähdin yksin tai paremminkin täältä heräsin yksin miettien, että missä olen ja millä tai koska olen tänne päätynyt. Paluu kotikaupunkiin oli vähintäänkin jännittävä, ahdisti, hävetti ja junamatkan aika mietin sopivaa selitystä siihen mitä on tapahtunut. Olinhan tästä parin päivän matkasta ”unohtanut” kihlatulleni kertoa.

Paluumatka sujui pääosin valtionrautateiden ravintolavaunussa. Junan edetessä turhan nopeaa vauhtia kohti Tamperetta, kiihdytin myös minä vauhtiani, otin jos toisenkin oluen ja paukun.

Tämä viikko Tampere/Helsinki akselilla päättyi konduktöörin ystävälliseen kysymykseen, mihin herra olikaan menossa? Tampereelle vastasin. Tähän konduktööri tokaisi, sattuuhan näitä, me lähdimme juuri liikkeelle Seinäjoelta kohti Oulua. Voi perse oli ensimmäinen ajatukseni, ei kai taas, miksi aina minulle sattuu?

Toisaalta miksi ei, enhän ollut Oulussa käynyt vuosiin, joten matka jatkui. Osittain pakottavista syistä ja onhan aikaa miettiä selityksiä tapahtumille.

Saavuin Ouluun myöhään yöllä ja majoittauduin paikalliseen majoitusliikkeeseen. Aamun sarastaessa ja kovan fyysisen ja henkisen krapulan kourissa päätin etsiä asiaan helpotusta. Kulman takaa löytyikin ”sopiva” anniskelupaikka, tasoltaan ei päätähuimaava, mutta ei ollut sitä myöskään kuntoni, siis minulle sopiva paikka. Tässä paikassa ei kukaan ihmettele hieman ontuvaa habitustani, pesemättömiä hampaitani ja vanhanviinan tuoksua, nämä kun ovat juuri tässä paikassa arkipäiväisiä asioita.

Oli todennäköisesti ollut sunnuntai kun olin saapunut Ouluun? Muistikuvien palattua selkeämmiksi havahduin siihen todellisuuteen, että on keskiviikko. Perkele, tänään olisi pitänyt lähteä takaisin mökille kihlattuni ja hänen siskonsa perheen kanssa. Olimme tätä yhteistä mökki viikkoa suunnitelleet jo edellisestä kesästä lähtien. Perse, ei voi olla totta, miksi? Tämä ja tuhat muuta ajatusta sinkoili läpi nestemäisten aivosolujeni, olen nesteessä, perhana.

Harvoin jos koskaan on minua pelottanut lähteä kohti kotiani näin paljon kuin juuri sillä hetkellä. Tiesin, että selityksille ei juuri sijaa ole ja en niitä juuri nyt edes kykene keksimään.

Junamatkalla kohti Tamperetta päätin päätöksestäni huolimatta poiketa ravintolavaunussa parilla. Kohmelo alkoi painamaan päälle ja olihan tässä jo töpätty niin lahjakkaasti tämäkin loman alku, että aivan sama. Helpompaa on ottaa kihlattuni moitteet vastaa kun on nauttinut pari olutta.

Tampereelle saavuttuani, arviolta noin klo 22.00, astun junasta asemalaiturille ja törmään asemalaituriin. Havahdun kun esihoitohenkilökunta on katsomassa vointiani, otsassa nyt toinenkin patti ja alkometri väittää muistikuvieni mukaan minun olevan vahvassa humalatilassa, tosin itse olin kyseisen asian kiistänyt ja vannonut osaavani omatoimisesti nyt kotiosoitteeseeni.

Noin kello 03.00 minua varovasti tökkäsee ravintolahenkilökunta ja kehottaa poistumaan, on kuulemma valomerkki jo tullut eikä ravintolassa ole suotavaa torkkua. Korjaan hieman olemustani ja muista hämärästi olevani nyt Tampereella. Kotiin en juuri näin myöhään uskalla mennä ja niinpä yritän löytää aamuyön tunneiksi kortteerin. Löydän erään hotellin jossa maksua vastaan saan yöpyä. Yövuorossa oleva henkilökunta erityisesti painottaa kahta asiaa, maksu etukäteen ja kello 12.00 pitää huone luovuttaa lisäksi pitää olla siivosti. Lupaan siis käydä pesulla, minua naurattaa heitä ei.

Päivällä kello 11.55 luovutan huoneeni ja mietin hikipisarat otsallani ja helvetillinen morkkis seurani, uskallanko mennä kotiin?

Mitä siellä odottaa, mitä siellä sanotaan. Puolet lomastani on mennyt ryypätessä, kaikki parin kaljan ja kaltoinkohtelun seurausta, sellainen tunne minulla on. Miksi aina minulle käy näin? Olen täys tollo, olen täys nolla. Näitä miettiessäni suuntaan kohti kotia, mikäli minulla sellainen vielä on.

Jään kotitalomme viereiselle puistoalueelle seuraamaan liikehdintää kotitalon pihamaalla ja näkyykö ikkunoissa liikettä. Seurattuani noin tunnin ja nautittuani muutaman oluen uskaltaudun ovelle ja portaikkoon. Menen kotiovemme taakse ja painan korvani vasten ovea, ei ääniä. Kurkistan varoen postilaatikosta, posteja on oven edessä sisäpuolella, kihlattuni on siis lähtenyt mökille.

Samassa naapuri avaa ovensa ja näkee minut katsomassa omasta postiluukusta, tokaisten ettei ketään ole meillä. Häpeä, se on tunne jota koen juuri silloin. Ei kannata selittää mitään vaan avain lukkoon ja sisätiloihin.

Sisällä olohuoneen pöydällä minua odottaa kirjoitettu viesti. ”Saatanan paskaläjä, pilasit tämänkin loman”

Viestissä minua käskettiin pysymään kotona, jos sinne yleensä tulen. Kirjoituksesta kävi varsin selkeästi ilmi, että palaveri meidän yhteisestä jatkosta odottaa välittömästi kun kihlattuni kotiutuu, se päivä on sunnuntaina. Mikähän päivä nyt on? Onko tässä vielä monta päivää ennen hänen kotiutumistaan.

Viestissä myös mainittiin painavin sanankääntein ettei minun odoteta mökille, parempi pysyä Tampereella ja selvinpäin.

Tämä viikko oli elämäni yksi pisimmistä viikoista. Päivät ja yöt matelivat, pääni oli täynnä ajatuksia, miten minun käy, onko tämä nyt loppu jne.

Tämä kesäloma oli erään aikakauden päätös, parisuhteemme päättyi, juomiseni ei päättynyt se jatkui, nythän minulla oli yksi ”hyvä syy” juoda lisää. Kihlattuni oli jättänyt minut, kiittämätön nainen, niin silloin ajattelin. Tänään 21.7.2018 ymmärrän asian toisin, syy oli minun päihderiippuvuus ja sen mukanaan tuoma kontrolloimaton juominen, luottamuksen menetys ja monta muuta negatiivista seurausta elämääni.

Kesti vielä joitakin vuosia ennen kuin asian ymmärsin ja hain apua. Pilasin monta lomaa, monta matkaa ja monta työpaikkaa.

Mikäli sinulla alkaa mopo keuliin lomien aikana tai jälkeen, töihin palaaminen on tuskaa ja parisuhde natisee liitoksistaan, hae apua se kannattaa. Parempi tulevaisuus on mahdollista.

Niin, paluu tältä kyseiseltä lomalta töihin viivästyi useita päiviä, sain viimeisen mahdollisuuden ja sitä kesti noin kaksi kuukautta kunnes join työpaikkani. Menetin siis paljon asioita, juuri niin paljon että väsyin ja olin valmis ottamaan apua vastaan sellaisena kuin sitä tarvitsin.

Tampereella

21.7.2018

Harri