Korvaushoito, ystäväni kokemus.

Korvaushoito      

 

Olen ajatellut nyt reilu kolme vuotta raittiina ollessani usein elämääni korvaushoidossa, jonka parissa vietin kuusi vuotta elämästäni.

Nyt kirjoitan rehellisesti ajatuksiani näistä ajoista.

 

Aloitettuani hoidon ensimmäisen kerran odotin jännityksen sekaisin tuntein aamua jolloin Hesperian sairaalassa sain ensimmäisen annoksen metadonia. Helpotuksen tunne  valtasi minut koska tajusin että minun ei enää tarvitse kärsiä vieroitusoireista ikinä.

Ajattelin muuttavani elämäni täysin. Olla tavallaan uudesti syntynyt ihminen.

 

Kuukausi siitä laskin iltasella tunteja, jotta promillet eivät aamulla ylittäisi sallittua rajaa ( 0,5 promillea).  Puhallutuksissa promilleni olivat aina sallituissa rajoissa. Sain tyydyttävän määrän benzodiatsepiinejä mukaani aamuisin.

 

Elämäni pyöri klinikan, Alkon ja apteekin ympärillä.

 

Tähän oli tultu.

 

Minut pelasti tästä ensimmäisestä hoitokerrasta, niin ironiselta kuin se kuulostaakin, sairastamani sairaus nimeltään päihderiippuvuus. Nimittäin istuessani ensimmäistä tuomioitani Keravan vankilassa en voinut olla pyytämättä kannabista tuttavaltani, joka tuli tapaamaan minua vankilaan. Sitä polteltuani annoin positiivisen virtsanäytteen ja lääkäri lopetti siltä istumalta hoitoni. Olen tänä päivänä kiitollinen tälle lääkärille, sillä se oli minun ensimmäinen kerta jolloin olin 10 kuukautta täysin ilman päihteitä. Tunsin voimakasta hyvän olon tunnetta ollessani hyvässä kunnossa.

 

Toki heti vankilasta päästyäni ajauduin suht nopeasti heroiinin tielle.

Ihme ja kumma selvisin siitä hengissä ja pääsin erittäin nopeasti takaisin metadon hoitoon. Tällä kertaa haittoja vähentävään. Opiskellessani samaan aikaan sain annokseni nopeasti kotiin. Klinikka oli eri ja uudet ihmiset tulivat elämääni

 

Kuvailisin silloista tunne-elämääni usvaiseksi puuroksi. Hyvin, hyvin kaukana siitä hyvänolon tunteesta minkä olin kokenut vankilassa päihteettömänä. Kun ahdistus hiipi puseroon, täytyi vain pitää huoli siitä että elimistössä oli tarpeeksi tavaraa peittoamaan moiset tunteet.

En millään tasolla tuntenut itseäni, sitä miltä minusta tuntui tai kuka minä olen. Osasin kyllä annostella päihteet niin ettei sillä nyt ollut hirveen suurta merkitystäkään.

 

Kuitenkaan mikään päihde ei ollut saanut minussa esiin sellaisia kokemuksia mielihyvästä kuin ne hetket keravan vankilassa päihteittä. Se oli minun ainut kosketus siihen miltä elämä voisi tuntua.

Kuitenkaan en osannut aavistaakaan miten minun tulisi edetä jotta pääsisin takaisin sinne.

 

Käyntini klinikan lääkärillä koskivat pelkästään pyyntöäni nostaa annoskokoa ja/tai pyytää lisää rauhoittavia lääkkeitä univaikeuksien ja ahdistuksen vuoksi.

 

Käytin sekaisin kaikkia mahdollisia päihteitä korvaushoidon aikana, ja niin käyttivät kaikki tuntemani ihmiset samassa hoidossa.

 

Ajatukseni pyörivät usein mukavassa perhe-elämässä, työkuvioissa ja elämässä josta aina haaveilin. Kuitenkin kerta toisensa jälkeen jouduin aina toteamaan että minä en vain yksinkertaisesti pysty mihinkään niistä asioista. Oli aina liikaa muuttuvia tekijöitä, ei minkäänlaista normaaliutta. Usvaisen verhon takaa huutelua.

 

Suorittaessani viimeistä tuomiotani Helsingin vankilassa oli minussa jotain tapahtunut. Olin lopen uupunut korvaushoitoon, sen tuomaan totaaliseen turtumiseen. Olin vuoden verran pyöritellyt ajatusta lopettamisesta.

 

 Vuosi pyöri kaiken näköisten uhkakuvien kanssa siitä mitä elämäni sitten olisi ilman hoitoa. Mutta se ennen kaikkea pyöri siinä pienessä mielikuvassa siitä onnellisuudesta mitä Keravalla koin. En saanut siihen mitään tunneyhteyttä, mutta muistan silloin sanoneeni itselleni että muista tämä hetki. Se kiinnosti minua. Se oli minun voima vankilassa vietetyissä hetkissä. Toivo.

 

Sain tungettua uhkakuvat syrjään ja sanottua lääkärille että haluan lopettaa tämän hoidon.

 

Vastaus lääkäriltä sai minut hetkeksi toisiin ajatuksiin. Hän nimittäin oli vahvasti sitä mieltä että en ikinä pärjäisi ilman hoitoa.

 

Olin kuitenkin vahvasti päättänyt kohdata asian. Hoito nimittäin oli ehdottomasti oltava pois tieltä, jotta minulla olisi edes pieni mahdollisuus tuntea onnellisuutta vielä. Sen minä tiesin.

 

Niin siinä sitten kävi että kolme kuukautta tästä minä olin puhdas metadonista.

 

Toki vapauduttuani kesällä 2014 kävin vielä oman viimeisen syöksykierteeni huumeiden kanssa ennen kuin vaimoni kärräsi minut tajuttomana hoitoon.

 

Ihmettelin aina että mikä minussa on kun en pystynyt olemaan ilman päihteitä. Hakeuduttuani korvaushoitoon lääkäri kyllä minulle antoi kaksi A4 joihin hän oli kirjannut minut vaikeasti opiaatti- ja benzodiatsepiini riippuvaiseksi. Ne eivät vain tuolloin minulle oikeastaan mitään muuta merkanneet kuin sen että korvaushoitoon minä kaiketi pääsen.

 

Toipumiskeskeiseen hoitoon päästyäni avain asia jonka ymmärsin oli se että sairastan päihderiippuvuutta. Enkä ole vain selkärangattomuuttani tuhonnut omaa ja läheisteni elämää. Kun käytin päihteitä, se ei ollut millään tasoa omissa käsissäni sairauteni vuoksi. 

 

Syksystä 2014 asti olen saanut viettää raitista elämää. Minulla on perhe ja sain ensimmäisen lapsen vaimoni kanssa vuosi sen jälkeen kun raitistuin. Olen ollut työelämässä tammikuusta 2015 ja meillä on talo jossa asustelemme.

 

Tänäänkin olen kokenut suuria hyvänolon tunteita elämästä.

 

Elämä vain on ollut paljon hienompaa kuin olisin ikinä osannut kuvitella.

 

Joskus ne pienet hetket ovat niitä jotka kantavat.

 

– Ossi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s